Kirkonkylä oli kuin pieni kauppala, jossa muun muassa oli kestikievari ja sen yhteydessä ravintola. Tämän suuri sali, jota myöskin käräjähuoneena käytettiin, oli tätä iltaa varten muutettu kestituvaksi. Oikeuden pöytä oli siirretty seinämälle ja tuomarin istuin samaten. Raamattu ja lakikirja oli nostettu ylös pölyisen kirjakaapin korkeimmalle hyllylle. Sen sijaan oli kannettu keskelle lattiaa valkeilla liinoilla katettu tuvan suuri leipomapöytä, jonka ääressä piti ensin sopiaismaljat juotaman ja sitten illallinen syötämän. Pitkin seiniä oli aseteltu pienempiä pöytiä, joiden päälle totineuvot kannettiin ynnä paperossipuntit ja tuhka-astiat. Kaikki piti olla kuin kesteissä konsanaan, ja vallesmanni ei ollutkaan käskenyt laittaa illallista, vaan tilannut »supeen».
Kestikievarin emäntä järjesteli piikansa avulla maljalaseja pitkin pöydän reunaa, ja isäntä, samalla myöskin maakauppias, kantoi puodistaan paperosseja pienille pöydille ja kaateli pullosta konjakkia karahveihin.
—Haetko illalliseksi hummeria kellarista? kysyi isäntä.
—Haenhan minä … ei siitä muuten kuitenkaan näy erilleen pääsevän … antaa Hellmannin kerran maksaa meillekin…
—Joutaa maksaa… Oulusta tuo aina tuopikin kaikki tavaransa, suolansakin … mutta jääpäs kerran jokunen rikkautta meidänkin puotiin.
—Kyllä se on koko roisto se Hellmanni…
—Hyvä on sekin, puuttui piika puheeseen, hyvä on, mutta ei ole parempia muutkaan…
—Mitkäs?
—Nuopa herratkaan, vallesmannit ja ne, kun suotta tämmöiset maksatetaan.
—Olikos sen pakko haukkua?