—En tippaakaan.
—Helppo kai sinun lieneekin olla maistamatta, kun et koskaan ole siihen tottunut, etkä ole ollut kiusauksessa milloinkaan.
—Minäkö kiusauksessa? Sanonko minä sinulle, missä minä olen ollut ja miksi olisin voinut tulla … minusta olisi saattanut tulla yhtä suuri juoppo kuin kenestä tahansa.
—Sinustako;' Elä kehu! Sitäpä en olisi uskonut, ellen olisi omin korvini kuullut!
—No, no, ei se ole aivan niin sanan mukaan otettava … mutta jonkun kerran … ylioppilasaikoinani … mutta Jumalan kiitos, se minun kyllä täytyy tunnustaa, että minulla oli hyvä koti ja ankarat vanhemmat, eikä meillä kotona juotu eikä muille tarjottu muuta kuin suurina juhlina … mutta siitä huolimatta minä olin, niinkuin jo mainitsin … ja niinkuin tässä sanotaan: »jos paha siemen kerran itämään pääsee, ei tiedä, milloinka se sieltä rehoittavan taimen pistää».
Hän tuli aina hartaaksi, kun puhui tästä mustepilkusta omassa elämässään, ja mielellään hän sen puheiksi ottikin.
—Mutta olkoon tämä meidän kesken … elä huoli siitä kenellekään puhua … ihmiset semmoista aina väärin ymmärtävät … ja sitä paitsi luulen minä puolestani tuon siemenen minussa jo tukehtuneen, eikä se ainakaan voi enää rehoittamaan päästä, jos koettaisikin sitä tehdä, kun kuulun raittiusseuraan.
Maisteri oli puhunut niin kauan, että paperossista oli tuli sammunut.
Hartaasti hän sen sytytti ja sanoi vielä:
—Muuten, niin on ehkä suurin ja painavin syy, joka minua tähän seuraan pakottaa, se, että tahdon olla esimerkkinä muille heikommille.
Toinen mies siinä oli aikansa ääneti katsellut pappismiehen paperossinpolttoa ja kuunnellut, pienoinen hymy huulilla, hänen puhettaan. Paperossin pohjaan poltettuaan viskasi hän sen huoneen yli uunin eteen, solahutti itsensä huolettomaan asentoon jalat suorina ja pisti kätensä housuntaskuihin.