Maisteri antoi toverinsa mennä ja oli vihainen. Muuten ei tämä ollut ensi kerta. Hyvin usein tapahtui, että hän tällä tapaa suuttui entiseen koulukumppaniinsa.
Joka kerta käveli hän sen jälkeen aina pitkän aikaa lattialla, ennenkuin lauhtui. Tavallista kiivaammin käveli hän nyt.
—Mutta minä näytän! sanoi hän yht'äkkiä päättäväisesti, minät näytän, että herkeän polttamasta ennen kuin hän itse. Sinä luulet, etten voi … mutta koetetaan, näytetään niille todellakin! … heh!—Paha, ettet ole enää täällä, hyvä veli, niin saisit kuulla, että minä tällä hetkellä … kello viittä vailla puoli yksitoista … pannaan se mieleen … jätän pois tupakanpolton kuinka pitkäksi aikaa tahdon! Tuonne nakkaan paperossini, ja piiput saavat seista koskematta hyllyllään … minä en liikuta niitä! Nyt on 30:s päivä tammikuuta.
Voitonriemu loisti maisterin silmissä, ja hän pani vielä kerran tarkasti mieleensä, mikä päivä oli ja mikä tunti. Sen muistiinpanon kautta päätös sai ikäänkuin sinetin päälleen. Ja muutenkin olisi hauska milloin tahansa vain puheeksi tultua sanoa, että silloin ja silloin jätin minä pois tupakanpolton enkä ole sen koommin sitä nauttinut.
Mutta muutaman hetken kuluttua tuntui kuitenkin omituisen turvattomalta. Tuli mieleen semmoinen salainen ja vähän vastenmielinen nykähdys, että ehkä oli päätös sentään ollut vähän liian hätäinen … eihän oltu raittiusseuraankaan menty, ennenkuin oli asiata tarkemmin mietitty. Mutta sama se, tehty mikä tehty! Tämähän onkin sitä paitsi pieni, vähäpätöinen asia!
Papin kansliaan tuli aamun kuluessa ihmisiä toinen toisensa perästä. Maisteri toimitteli kaikenlaisia asioita, puhutteli kävijöitä, neuvoi toisia ja tuntui mielessään niin varmalta ja voimakkaalta. Eikä tehnyt tupakkaa mieli ollenkaan… Luulikohan tuo todellakin, ettei tuommoista kuin tupakanpolttoa voi jättää, milloin vain haluttaa! Ihmiset niin mielellään luulevat toisista samaa kuin itsestään.
Ja melkein uhkamielisesti levähytti maisteri kirkonkirjat auki ja heitti ne yhtä rennosti taas takaisin kiinni, ollen kaikin puolin ravakka toimissaan.
Pari kertaa sattui kuitenkin niin, että hän yhytti kätensä paperossipuntin suulta, tuosta, jossa se seisoi musteastian vieressä pöydällä… Menee vielä vanhan tavan mukaan, naurahti hän… On sentään omituista, kun ihminen johonkin tottuu…
* * * * *
Kaksi tuntia on kulunut siitä, kun päätös on tehty. Ihmiset ovat asiansa suorittaneet, ja maisteri on taas yksin kansliassaan. On ruvennut tuntumaan vähän tyhjältä. Tähän aikaan hän tavallisesti sytytti pitkän piippunsa ja istui sen kanssa keinutuoliin ajatuksiaan lepuuttamaan ja katsomaan ulos ikkunasta Bulevardinkadulle. Sieltä näkyi silloin aina vanhan kirkon torni taivasta vasten, ja sitä hän ihaili ja huomautteli siitä vierailleen.