Matami tuli aivan maisterin eteen ja loisti niin vilpitöntä riemua, että maisterinkin piti hymyillä…
—Eikä pastori turhaan kiusaa itseään … se veisi kaiken aptiitin ja humöörin…
—Niinkö matami luulee?
—Niin se on, minun miesvainajanikin…
—Kyllä minä aion kuitenkin vähitellen totuttaa itseäni pois.
—Jaa, vähitellen … se on toista, että vähitellen … niin pastori voi tehdä, jos tahtoo … mutta ei äkkipikaa … se ei ole terveellistä… Hyvää yötä, pastori! Jumala pastoria varjelkoon!
—Hyvää yötä, matami.
Vähän haukattuaan käänsi maisteri keinutuolinsa pöytään päin ja alkoi kirjoittaa saarnaansa. Se sujui kuin vettä valaen. Tunnissa sivalsi hän sen valmiiksi. Vaan kun hän lopetti työnsä, könötti poroastian laita täynnä puoleksi poltetuita paperosseja kuin ilmaan ojennetuita kanuunia.
Sänkyyn mennessään sytytti hän vielä piippunsa, poltteli sitä ja antoi kynttilän olla sammuttamatta niin kauan kuin piippu paloi.
Vilahti siinä savupilviä nieleksiessä sivumennen mieleen muuan ajatus omantunnon moitteesta. Mutta kohta se kuitenkin katosi muiden ajatusten taa. Ja maisteri oli vakuutettu olevansa tottunut omantunnon ääntä kuulemaan. Silloin kun se ei sen kovemmin nuhtele, silloin ei siinä tietysti ole mitään pahaakaan, että tupakoi. Sitä paitsi oli tuo niin kovin vähäpätöinen asia.