Sitten maisteri asetti piippunsa lattialle tuolin varaan seisomaan, puhalsi huoneensa pimeäksi ja kääntyi seinään päin maata.
MAAILMAN MURJOMA
Yks ol' veitsi veikkoutta, yksi rauta rakkautta, sekin katkesi kivehen, leipähän pahan emännän, pahan vaimon paistamahan.
(Kalevala 33 91-98)
I.
—Antakaa te Junnun olla rauhassa! toruu isäntä, toiselta puolen halmeen, leikkaamattoman rukiin yli.
—Saapihan meiltä olla, mutisevat toiset ja painautuvat leikkaamaan.
Mutta vähän päästä on kiusanteko taas täydessä käynnissään.
Koko talkooväki on liittoutunut yhtä ainoata vastaan. Hän on iso, roteva, mustaverinen mies, joka selkäänsä oikaisematta leikkaa kuin uhalla, muista vähän loitompana, koettaen olla heidän pistopuheitaan kuulematta. Mutta häntä tahdotaan saada suuttumaan. Häntä koetetaan saada siihen, mihin hänet lopulta tavallisesti saadaankin: tarttumaan johonkin itsensäkokoiseen esineeseen ja nakkaamaan se menemään luontonsa lauhduttamiseksi. Usein on hänet tällä tavalla saatu sinkoamaan tupakkihakkuri tuvan nurkkaan, vyöräyttämään suuria kiviä sijoiltaan tai karjaisten hypähtämään seisoalleen—minkä jälkeen hän poistuu eikä takaisin tultuaan puhu päiväkausiin sanaakaan. Ja kun hän ei koskaan käy käsiksi eikä osaa muutenkaan puolustautua, pidetään häntä vähän kuin hölmönä ja usutetaan pikkupojatkin häntä härnäämään. Isäntä on hänen ainoa puolustajansa, sillä hän on vankka työmies, tarkka kaikissa toimissaan, hoitaa hyvästi hevosia ja ruokkii välistä lehmiäkin vaimo väen mieliksi.
Nyt on ilveily taas alkanut päivällistä syödessä ahon reunassa. Ruualle ruvetessaan on Junnu pannut hattunsa ja tupakkakojeensa, joista hän ei luovu muulloin kuin ateriain aikana, viereensä mättäälle. Kun hän syötyään alkaa haparoida tavaroitaan, löytää hän hatun takaansa pökkelön päästä ja piippunsa samasta paikasta, johon se on pistetty rakoon kannon tupakoitavaksi.