Se herättää yleistä ilakkata, eikä isäntäkään voi olla muiden mukana naurahtamatta.
Sanaakaan sanomatta ottaa Junnu hattunsa ja piippunsa ja kysyy kukkaroaan, joka on sekin kadoksissa.
—Mitä sinä meiltä kysyt, kysy pökkelöltä! vastataan hänelle ja nauretaan yhä hurjemmin.
Junnulle selviää iva vasta silloin, kun renki Tahvo nyhtäisee kukkaroa, joka neulastaan on pantu riippumaan Junnun omaan vyöhön hänen selkänsä taa. Hän ei voi enää pidättäytyä, hujahduttaa Tahvoa takakäteen nyrkillään, mutta kun Tahvo väistää, iskee Junnu rystynsä verisiksi petäjän kylkeen.
Kerran, kaksi kohoaa miehen rinta, ja sieraimet levähtävät. Mutta sitten hän ottaa sirppinsä ja menee yksin leikkaamaan.
—Syöpi niin ahnaasti, että saisi tukan päästä kolita eikä tietäisi! huudetaan hänen jälkeensä.
—On se kerran kuulema ollutkin kolittuna, säestää Tahvo.
—Milloinka? kysyy joku.
—Silloin kun istui ruunun ruokapöydässä Kuopion linnassa.
—Suunne kiinni! komentaa isäntä, ja käskee väkensä työhön.