—Minä saatan.
—Le-le-lehmilläkin on…
Juha aikoi sanoa, että lehmilläkin on enemmän sydäntä, mutta ei saanut sitä liikutukseltaan sanotuksi ja kääntyi tupaan.
Marja oli siirtynyt ikkunaan ja katseli siitä ulos, syrjin tupaan, kääntämättä päätään Juhan tullessa.
—Saat olla huoletta … ei se sinulle enää mitään … se lähtee jo…
—Ei minun tähteni tarvitse, sanoi Marja raukeasti, tuskin kuuluvasti
—Se lähtee jo.
Juha ei vielä oikein uskaltanut katsella Marjaa. Nyt hän näki hänet. Sen olivat posket ontot, nenänpää oli terävä, rinta painunut, palmikko, joka ennen oli täyteläisenä vyötäisiä tavoitellut, pisti huivin alta esiin hienona kuin pellavavihko. Vaatteet olivat märät, monesta paikasta repaleet.
Juhan päähän jysähti, että sillähän täytyy olla nälkä. Missä on Kaisa?
Kaisa syöksähti samassa sisään:
—Onko emäntä tullut? Missä se on? Sanoinhan minä sen!—Voi, kuinka ovat teitä pahasti pidelleet!