Hän seisoi keskellä lattiaa, kuin karhu kahdella jalalla—kömpelösti kuljettaen käsiään yhteen ja erilleen, niinkuin hamuillen jotakin näkymätöntä, hampaat karskahdellen, seisten samassa paikassa, missä Shemeikka silloin oli kahmaissut kainaloonsa Marjan.
Ja Marja kuin hurmautuneena, tietämättä, tajuamatta, kuin vaaraa väistääkseen siihen syösten, heittäysi hänen rintaansa, puristautui hänen kaulaansa ja parkaisi:
—Voi, hyvä Juha—elä minua tapa!
—Sinuako, sinuako—sopersi Juha. Enhän—enhän minä toki sinua.
—Anna minulle anteeksi, Juha!
—Mitä … minkätähden?
—Päästä minut!—Anna minun mennä!—Marja pyrki irti Juhasta.
—Minnekä sinä, minkä tähden … rakas lapsi, kuule!
—Koskeen … tai minne tahansa.
—Minkä tähden, kuule!