Marja heittäytyi uudelleen Juhan rintaan.
—Minä valehtelin sinulle!
—Mitä sinä valehtelit?
—Se ei ollut toisen se lapsi!
—Mikä lapsi?
Juha ei muistanut, ei tiennyt, ei ajatellut muuta, kuin että Marja … että Marja oli hänen sylissään, hänen povellaan, vavisten kuin viluinen vuona.
—Se, jonka kuulit itkevän siellä.
Marja purskahti itkuun, lyyhistyi Juhan eteen lattialle, josta Juhan täytyi nostaa hänet penkille, ja siihen retkahti.
—Elähän nyt … hyvänen aika.
Juha piti toisella kädellään Marjaa kädestä, toisella painoi kömpelösti häntä hytkivään selkään, heltyen, sulaen, taistellen sääliään ja liikutustaan vastaan.