—Eihän se ole sen, ei se ole minusta sen enemmän kuin kenenkä hyvänsä.
—Onhan se sen.
—Sehän oli vahinko … koommin kuin tapaturma … elä itke, hyvä Marja.
—Tapaturmako?
—Ethän sinä sille mitään mahtanut, väkivallalle.
—Kun saavat tietää … äitisi ja veljesi.
—Ei sitä kukaan saa tietää.
—Ettäkö sinä sen omistaisit?
—En suinkaan minä sinua sukuni raadeltavaksi … ainoata omaani…
Juha ei saanut sanotuksi enempää. Hän taas pelkäsi puhkeavansa johonkin, ei tiennyt iloonko vai itkuun. Jotakin tehdäkseen hän alkoi taas poimia leipiä lattialta ja asettaa niitä vartaaseen. Marja riensi auttamaan, kannattamaan varrasta sen toisesta päästä. Nostaessaan sitä paikoilleen kattoon huomasi Juha, että vitsasrenkaat, joiden varassa se katosta riippui, olivat katkenneet.