Taas sukeltaa Shemeikan käsi laukkuun, nostaa sieltä mytyn, silkkikankaaseen käärityn, monilla nauhoilla solmitun, aukoilee, päästelee pitkin, taitavin, solakoin sormin, siteet suuhunsa keräten—kehittyy käsiin rasia täynnä yhä hienompaan silkkiin käärittyjä kapineita, monennäköisiä, monenkokoisia, ne pöydälle latelee, taas takaisin panee—helähtävät hopeaa, kulahtavat kultaa—yhden viimein jättää, auki käärii, peukalon ja etusormen välissä riiputtelee rintasolkea kullankarvallista, helmiä välkkävää, ketjut siitä kahden puolen riippuen—jota kaikkea Marja henkeään pidätellen katselee.
—Täss' on, tämä sopinee.
—Elä, elä!—en minä semmoista!
—Ota vain—ota vain!
—Mitä hirveitä maksaneekaan?
—Maksoi, mitä maksoi sanoi Juha.
—Et tuota raatsi!
—Ettenkö raatsi!
Ja Juha pyörähti ulos ja pihan yli aittaansa.
—Näytähän, sanoi Marja ja tempasi soljen ja koetti sovittaa sitä kaulansa alle.