—Näen, mitä näen—ja hiukan peräytyen mittasi Shemeikka häntä kiireestä kantaan—Karjalan kaunihin kuusen, kukkalatva kuusen, kun hänet vielä kukkasellakin koristettanee.
Jo kiinnitteli Shemeikka solkeansa Marjan rintaan, työnsi vasemman käden huivin alle ja sitä kohotti, pisti toisella kädellä neulan päältä läpi ja alta uudestaan esiin, napsahutti hakaan—hitaasti kävi, mutta hyvä tuli, pyörähytti hartioista, suori takaa, oikaisi taas, kun oli mennyt vähän vinoon. Marja oli kuin selin sylissä, olisi tahtonut mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt—rinta nousi, silmä hulmusi ihastusta, ujostusta, hyvää mieltä ja häpeämistä.
—Nyt on hyvä—kyllä se nyt jo pysyy.
Shemeikka pyöräytti hänet uudelleen päin, loittoni, läheni ja tepasteli ympäri, Juhan liikkeitä matkien:
—Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää—on se—on se! onpa—onpa!—ja hyräkehteli niinkuin oli Juha äsken, ja Marjalta purskahti räikeä nauru ja Shemeikalta samanlainen vastaan.
Yhtäkkiä, nopeasti kuin kissa, oli Shemeikka kahden käden Marjan ranteissa kiinni.
—On tapa toinenkin meidän maassa!
—Mikä tapa?
Marja tahtoo katsoa häntä rohkeasti silmiin ja katsoo uhallakin, pelkäämättä, väistämättä, mutta kasvot pingoitettuina ja otsakin kuumana kihisten.
—Mikä tapa?