Shemeikan kasvot ovat häntä niin lähellä, että hämärtää.
—On kihlasoljesta sulholle suutelon palkka.
—Se tulee!
Hän kuiskasi sen. Juha kuului tulevan, kaksi askelta, toinen raskaampi kuin toinen, porstuan lotisevalla lattialla.
Shemeikka päästi, lennätti Marjan ovea kohti Juhaa vastaan.
—Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää! Siin' on silkkineen, solkineen! Katso, eikö ole korea omasi?
—On se, on se—onpa, onpa.
Aivan niinkuin Shemeikka äsken oli matkinut!—tepasteli, pyörähteli. Ja Marja ja Shemeikka räjähtivät siitä yhdessä uuteen nauruun juuri kuin äsken.
Mutta Juha pudotti—vähän kuin kehaisten—kourallisen hopeita pöytään.
—Siin' on silkistä ja soljista. En kysy hintaa—ota, mitä maksanee!