Shemeikka otti pienimmän rahan, heitti sen ilmaan, näpsähytti sormiaan, otti kiinni ja solahutti taskuunsa.
—Senkö sinä vain otatkin?
—Siinäkin on jo liikaa.
—Vaan miksikä sinä minulle lahjaa teet?
—Että saisit sinäkin minulle vastalahjan tehdä.
—Vaan jospa se on sen jo tehnytkin! lennätti Marja.
—Minkä—ka, niin!
Jospa se todellakin oli ne arvannut—tervanpolttajain aikeet ja tahtoi näin kautta rantain palkita. Olipa siinä oikea mies, olipa oikea kunnon mies! Eikä Juha ollut ennen monesti vierasta niin lämpimin sydämin pöytään kutsunut kuin Shemeikan nyt odottavalle aterialle, johon Marja, korea huivi harteilla ja solki rinnassa välkkäen, ja hyvän mielen hymy huulilla, kantoi yhä uusia hyviä, tuvasta ruoka-aittaan ja aitasta tupaan keikkuen.
Syötiin ja syötyä vielä maisteltiin Shemeikan makeata. Ja juteltiin kolmisin. Ei näyttänyt Shemeikka olevan näkevinään Marjaa, välistä häneen vain veltosti katsahti, penkillä kenallaan istuessaan seinään nojaten, jalat oikaistuina ulos lattialle solakkoina, suorina, levossa jänteet ja lihakset hyvin kylvettyä, kyllin syötyä—kädet ristissä rinnan päällä ja välistä oieten hopeapikaria kohti. Istui niin ja kertoi matkoistaan, retkistään merillä ja mailla ja missäpähän lieneekään kuljeskellut vieraissa valtakunnissa ja kaukaisissa kaupungeissa—ja kehuskeli hiukan itseään ja kauppojaan ja tekojaan ja sai Juhan tuon tuostakin sanomaan: »Elähän—vai niin—no, jotakin lienee!» Mutta sitten häntä näytti raukaisevan ja haukotutti, ja hän kysyi, saunaanko saisi mennä levähtämään vaiko tähän tuvan penkille oikaista selkänsä. Huomenna olisi taas taipaleelle lähtö.
—Olisi aitassa sija, sanoi Marja. Vie, Juha, vieras levolle.