Marja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan tulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja pitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut itsensä, koska oli verinaarmu poskessa.
Mutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä tähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä tähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli kerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein poika—antoi silkit ja soljet—tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa näissä ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet sysäät luotasi, että otsansa veriin satuttaa… Vihoissaan lähti, lienee jo venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä enää milloinkaan tule…
Hän riisti yltään kalaryysynsä, jätti ne siihen, missä seisoi, tempasi orrelta oman pyhänuttunsa ja syöksyi ulos.
—Anoppi!
Pihamaalla seisoi häntä vastassa iso, laiha, luiseva, vanha nainen.
Ei sanonut sanaakaan, ei hyvää päivää. Silmät seisoivat kuin valmiina iskemään, ja kasvojen rypyt vuoroin kiristyivät, vuoroin laukeilivat pinnistyksestään. Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain, niin äsähti anoppi:
—Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty siivoamatta?
Marja ei vastannut.
—Heitetty sinne sikain suolattavaksi—ja jo näkyvät suolanneenkin—ja itse tultu aittaan maata?
Marja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä…