—Kysy itseltään! Tule sanomaan Kaisa, valehtelenko.
Tyttö ei tullut eikä vastannut, kuului vain itku ja voihkiminen porstuan nurkasta. Se ei valehdellut, ei valehtele se, joka itkee.
Äiti seisoi karsinassa puolittain selin, kasvot olan yli ilkkuen, Juha kädet riipuksissa, hiukan eteenpäin kumarassa.
—Meni mielellään ja jouti mennäkin!
Mutta silloin karkasi veri Juhan päähän. Oli survehakkuri lattialla. Hän tempasi sen sarvesta kuin tuopin, pyöräytti päänsä ympäri ja iski äitinsä eteen, niin että siltapalkki murtui.
—Sen valehtelet!
Ja syöksyi mölähtäen ulos.
Äiti oli siunaten lyykähtänyt penkille. Piika oli paennut tupaan, Juhan karatessa ohi porstuan läpi.
—Eiköhän siltä nyt lähtenyt halu? Siihenpä aseetkin jäivät!
—Voi teitä, minkä teitte, vaikeroi piika. Parempi sille olisi ollut, jos puukon sydänalaansa iskitte.