—Lähti siltä nyt halu.
V.
Kun Marja—sydän täynnä kiukkua ja kyllästystä ja elämänsä äitelyyttä—tuli kosken rannalle puoleksi juoksujalassa, ajattelematta minne juoksi, kunhan vain pääsi pois, näki hän venheen kiitävän niskasta alas, ja venheen perässä Shemeikan ikäänkuin vihaisin liikkein sauvoimella pohjasta vielä vauhtia lisäten. Vaan tuskin Shemeikka oli huomannut Marjan, kun sauvoin pyörähti kaarena pään yli toiselle puolelle, viitaten niinkuin olisi viitannut: tule! Ja Marjalta pääsi sydämestä sanaton huudahdus ja häneltä kohosi käsi, niinkuin olisi sanonut: et ottanutkaan! Ota minut! Vie minut minne hyvänsä! Elä jätä!
Marja lähti juoksemaan rantaa, ei enää mukaan päästäkseen, vaan ainoastaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen, ennenkuin oli joutuva isoon koskeen. Hän riensi ehtiäkseen niemeen, jonka ympäri koski teki polven ja josta näki alas asti. Shemeikan venhe oli kadonnut. Marja riensi yhä kiireemmin, huivi tarttui leppään ja jäi siihen. Ei joutanut sitä ottamaan. »Miksi annoin hänen mennä? Miksi en lähtenyt, kun pyysi?» Mutta kun hän syöksähti lepikon läpi ja niemekkeen poikki takaisin kosken rantaan, näki hän Shemeikan hyppäävän venheestään maihin, kiskaisevan sen nokkaa kivien väliin, heittävän sauvoimensa venheeseen ja juoksevan avosylin vastaan. Marja pysähtyi, hoipertui taapäin juoksunsa vauhdista, häntä tartuttiin vyötäisiin, hän lyykähti maahan, häntä nostettiin, kannettiin, heitettiin venheeseen, joka ensin karahti kiviin ja sitten nytkähti ja kallistui ja hetken päästä keinui kuohujen välissä.
Marja ei liikahda kokasta, johon hänet on heitetty. Hän ei näe siinä muuta kuin taivasta ja joskus vilahtavan puun, jonka alitse kiidähtää. Toisen kerran kokka kohoo, toisen kerran se painuu. Shemeikka seisoo venheen perässä, milloin ylhäällä milloin alhaalla, takanaan kuohut ja takanaan taivas, keikkuen ylös ja alas, välistä viillettäen tyynesti, välistä tehden äkkinäisiä, voimakkaita, tempovia liikkeitä. Marja koettaa nousta, kohottaa päätään, mutta vaipuu takaisin. Hän on keskellä kuohujen ryöppyä, venhe kiitää niin, ettei hän erota muuta kuin epäselvän, vilisevän rannan, ja vettä pirskahtaa hänen kasvoilleen. Yhä vinhemmin kiitää venhe. »Voi, hyvä Isä sentään!» Pauhu yltyy, venheen laidat rutisevat, on kuin se hajoisi hänen allaan. Se on ihan kuohujen sisässä. Shemeikka on kaukana, näyttää seisovan, ei venheessä, vaan kuohuissa. Samassa hän taas on ylhäällä, suurena, jättiläisenä, tukka hajallaan, parta hulmuten kahden puolen kaulaa. Ei ole maailmassa muuta kuin Shemeikka seisomassa, hyrskyt palamassa hänen jalkainsa alla kahden puolen venhettä. Ei näy maata, ei puita, kuohut kiitävät kilpaa Shemeikan kanssa häntä takaa ajaen, mutta eivät saavuta. Yhtäkkiä sattuu sieltä häneen Shemeikan silmä, se hymähtää kiireessä, mutta on samassa taas toisaalla; on otsa rypyssä, huulet tuimassa pinnistyksessä. Marja koettaa hiukan kohottaa päätään laidan yli, suuri kivi kiitää ohi ja raapaisee venheen perää. Toinen on toisella puolen ja karahtaa kokkaan. Mutta välitse laskee Shemeikka. Marja vaipuu takaisin. »Voi, hyvä Isä sentään!»
Hän on vetänyt esiliinansa silmilleen. Mutta silloin tuntuu menon vauhti hiljenevän.
—Aa! Elä pelkää, ei hätää mitään! kuulee hän Shemeikan sanovan.
Ollaan suvannossa, Shemeikka seisoo ja meloo, ja vartalo notkuu. Hän on suuri ja komea. Ei häntä kärsi katsoa palaviin silmiin ja hehkuviin kasvoihin. Voi, jos se sentään laskisi rantaan! Mutta se ohjaa uusia kuohuja kohti.
—Päästä minut pois! Mennään maihin!
—Tahdotko? kysyy Shemeikka, ja venhe on lähellä rantaa.—Hyppää!