Vaan Marja vaipuu takaisin tuhdolle. Ei hän uskalla eikä ehdi … eikä tahdokaan. Ja samassa on suvanto lopussa, niska nielee, venhe on uudessa koskessa.
—Nyt on horna! huudahtaa Shemeikka. Hän tekee tuimia liikkeitä, venhe ryyppää itsensä vettä puolilleen, vesi kuohuu ulkona ja sisässä, pohja kolahtaa kiveen, laidat ruskaa, venhe pysähtyy.
—Souda! huutaa Shemeikka.
Mutta ennenkuin Marja pääsee airoihin, irtautuu venhe.
—Ei tarvita!
Marja on noussut istumaan. On tultu alas miltei kohtisuorasta putouksesta ja taas ollaan suvannossa.
—Päästä minut pois, rukoilee Marja. Hukutaan.
—Pane pitkäksesi, on vielä yksi nikama—sitten pääset.
Se hymähtää sieltä salaperäisesti, veitikkamaisesti. Marja tottelee. Tulkoon mitä tulee! Ei se minua enää päästä. Ja olkoon päästämättä … vieköön mihin vie!
Nyt tuntuu koski olevan tyynempi, ei kohise niin, ei tule vettä, mutta venhe tuntuu kiitävän vielä nopeammin kuin äsken, menevän kuin irtautunut suksi vaaran rinnettä sileällä lumella, kiihtyy, hyppää kuin kohona kerran pari—sitten hiljenee, kuin olisi tasaisella maalla—Marjaa pyörryttää, sydänalaa etoo, hänen on paha olla—silloin tekee kokka äkkikäänteen, Shemeikka hyppää veteen, kiskaisee venhettä keskitullosta, ja kokka karahtaa soraan. Marja aikoo nousta, mutta ennenkuin ehtii, nostaa Shemeikka hänet ylös ja kantaa maihin.