Hän nousi lähteäkseen, kun joku samassa kulki ikkunan ohitse.
—Siinä se nyt on, huudahti Marja.
—Kuka?
—Ka, se äskeinen mies.
Sisään tuli solakka, mustapartainen nuori mies, niin pitkä, että hänen täytyi taipua melkein kaksinkerroin matalassa ovessa, ja kun oikaisihe, pää orsia tavoitti. Hänellä oli käsivarrella kimppu säkkejä.
—Hei, siinähän isäntä! puhui hän. Terve talohon! Et tainnut tietää tulevani, kun ortesi noin matalalle salvoit? Terveheksi!—hän pisti kättä Juhalle. Terveheksi!—hän pisti kättä Marjalle, reippaasti, iloisesti, ääni heleän sointuva, hampaat välähtelevän valkoiset hienon kähärässä parrassa, ruskeissa silmissä viekasta veitikkaa ja huolettoman ilon kiiltoa.
—Mistä on vieras matkalla? kysyi isäntä.
—Jos sinulle, isäntä, sanon, mistä olen matkalla, ympäri pyörähtämäni pitäisi. Kemit, Sunkut, Arkangelit, Aunukset, Turut, Torniot! Myöt sinä rukiita?
—Jospa noita jonkin verran möisikin, olisiko paljonkin tarvis?
—Saanet nuo säkit täyteen, jo riittää tällä kertaa.—Ja hän heitti säkit Juhan eteen, kääntyen Marjaa tarkastelemaan.