Kansakoulun opettajatar istui kirjoittamassa kirjettä toisessa pitäjässä olevalle virkatoverilleen.
Huhtikuussa 1899.
»Rakas Anna!
Kiitos kirjeestäsi! Niin, mistäpäs nyt muustakaan kirjoittaisi näinä aikoina kuin siitä, mikä tätä nykyä on kaikkien sydämillä ja kaikkien huulilla. Vaikeat ovat ajat. Itkin ensin, mutta sitten nielaisin kyyneleeni. Suruni tuli siitä, etten tiennyt, mitä tehdä, etten ymmärtänyt, kuinka osaisin olla isänmaalleni hyödyksi. Mutta suru vaihtui miltei iloon, kun minulle sanottiin ja minä itsekin sen ymmärsin, että juuri me, kansan opettajat ja kansan kasvattajat, tätä nykyä eniten voimme. Meidän työstämme riippuu kaikki, sanoi tarkastaja, ja minä olen tavannut miehiä ja naisia, jotka ovat minua onnitelleet, että olen siinä asemassa, että näin suoranaisesti, ihan ammattinani voin tehdä sitä, mihin kaikkien halu ja harrastus tätä nykyä suuntautuu.
Mutta en minä ole ainoastaan rauhoittunut, minä olen melkein juhlatuulella. Ei, Jumala paratkoon, tämä työala ole kiitollinen eikä kevyt, sen tiedämme. Ensimmäisen innostuksen ajan ohi mentyä oli se minullekin muuttunut koneelliseksi ja viralliseksi. Ei ole kansakoulun opettajan virka ihmisten silmissä kohta kummempi kuin muukaan virka, tehköön hän velvollisuutensa ja kantakoon siitä palkkansa. Niin ennen, toisin nyt! Nyt on taas elämällä sisältöä, nyt se taas se suuri tarkoitus, tehtävämme isänmaallisuus, seisoo totisena edessä niinkuin ennen Cygnaeus-vainajan ensi aikoina. On, niinkuin olisi uudistus ja jalostus tapahtunut, niinkuin olisi toimintaan uutta henkeä puhallettu. Kai tuntuu sinustakin niinkuin minusta. En tiedä enää väsymyksestä, en enää välitä selänpakotuksesta, näyttää siltä kuin ihmisetkin paremmin käsittäisivät, mitä on koulumme, on niinkuin herrasväetkin katsoisivat meitä suuremmalla kunnioituksella kuin ennen ja niinkuin rahvas liittyisi likemmä kouluansa. Toisivat nyt kesken lukukaudenkin lapsiaan, jos olisi tilaa.
Se kotikoulupuuha minua varsinkin innostuttaa. Tiedätkö, mistä syystä? Siitä syystä, että kyllä siitä ei varmaankaan tule mitään ilman meidän apuamme. Herrasneidit ja ylioppilaat tohahtavat kyllä, mutta siihen se jää, siitä saat olla varma, ja meidän se on korjattava tieltä. Olen aivan haltioissani, että me vielä voimme tämänkin taakan sälyttää selkäämme.
Kai on teilläkin ollut listoja liikkeellä kansanvalistusasian hyväksi—»
* * * * *
Hän keskeytti hetkeksi kirjeensä ja otti laatikostaan esille keräyslistan.
Liikutuksella ja mielihyvällä tarkasteli hän listaa, johon hän oli koonnut varoja kotikoulujen ja kansansivistyksen hyväksi. Summat eivät olleet suuria, mutta sarakkeet olivat sitä pitempiä. Sivuittain kulkevia pennien sarakkeita keskeytti vain silloin tällöin jokin suurempi numero markkain osastossa. Kömpelöllä kädellä oli useimmat nimet ja numerot merkitty, tiheässä oli puumerkkejäkin ja usein oli hän itse saanut kirjoittaa antajain nimen. Oli ollut niitä, jotka eivät olleet mitään antaneet, mutta toiset olivat säestäneet antejaan sanoilla, joita muistellessa hänen sydämensä lämpeni.—»Ilolla siihen annetaan!»—oli yksi sanonut.—»Lämpimällä kädellä» oli toinen sanonut osasensa merkitsevänsä. »Vaikka viimeiseen penniin, jos tarvitaan», oli joku kolmas lisännyt. Ne olivat »lesken ropoja» melkein kaikki nuo lahjat, sillä hän oli saanut paikkakunnan köyhimmät kodit käydäkseen. Rikkaille aiotut listat kulkivat toisia teitä.