Emme nähneet muuta kuin kauneutta, emme ajatelleet ilmain alla muuta olevan kuin ihanuutta, taidetta, suloisia madonnia ja vienoja, viehättäviä maailman vapahtajia, jotka jättivät mieleemme hymyä ja herttaisuutta ja sen verran totisuutta ja hartautta kuin sitä oli niiden apostolien ja patriarkkain ja pyhimysten kasvoilla, jotka milloin polvistuen, milloin päätään alas painaen, milloin vain kädet ristissä rinnan päällä lasta ihaillen palvelivat. Jos kansain luonne kuvastunee heidän itselleen tekemissään ylimmissä ihanteissa, ja jos uskonto lienee semmoinen kuin sen harjoituksessa käytettävät kuvat, niin lienee tämä Italian kansa yhtä leppeä ja sovinnollinen kuin sen madonnat ja sen madonnain lapset, ja sen uskonto yhtä kaunis kuin sen taide, jos näet on totta vielä sekin, että taiteilijat tulkitsevat aikansa ylimmän ja kansansa sisimmän ja pyhimmän.
Näissä ajatuksissa astellen olimme taas tulleet kirkolle jollekulle jonkin pienen torin reunaan ja aioimme sisään etsimään jotakin uutta vivahdusta vanhaan tunnelmaan.
Ovi sattui olemaan kiinni kerran täälläkin, missä kirkkojen ovet ovat auki melkein aina. Osui silloin silmäämme ovenpieleisestä pilarista musta nokeutunut naama, paksuhuulinen, pulleaposkinen, litteänenäinen miehen pää. Sitä ei oltu siihen pilaria tehtäessä pantu, se ei kuulunut kirkon koristeveistoksiin, vaan oli joskus jäljestäpäin isketty siihen, isketty kuin vihan vimmassa, niin että pilariin oli tullut kolo ja pään takaraivo litistynyt kokoon.
Mikä tuo on? Mitä tämä merkitsee? Ja mitä varten on se siinä, kirkon ovella? Ja miksi ovat sen nenä ja naama noetut?
Siellä on tuolla taiteen maassa, jossa taltta ja sivellin aina ovat puhuneet enemmän kuin kynä, kaikki paikat täynnä vertauskuvia, joita ohimenevä matkamies ei puoliakaan ymmärrä eikä ehdi niistä selkoa ottaa ja joiden merkityksen perille hän voi tulla vasta pitkällisten tutkimusten kautta.
Lapsilauma leikki torilla ja kun näkivät meidän siinä seisovan, riensivät luo ja pieni poikanen tuli joukosta esiin ja sanoi kysymättä osoittaen päätä pilarin kyljessä:
—E il traditore della patria!
Se oli siis isänmaan pettäjän muistopatsas, joka oli pystytetty pyhän huoneen ovelle. Kysyin kuka? milloin? mutta poika vastasi vain: E il traditore della patria! äänellä, joka ilmaisi, että asia oli niin luonnollinen ja ymmärrettävä, ettei sen enempiä selityksiä kaivannut. Siinä oli hänellä isänmaan kavaltamisen vertauskuva, symbooli siitä. Siksi se oli ruma ja sen naama noettu, ja hän teki pyyhkäisevän liikkeen niinkuin näyttäen, miten tuo nokeaminen tapahtui.
Pistoia oli aikoinaan ollut pieni, vapaa valtio, joka kävi sotia ja taisteluita toisten kaupunkien kanssa. Se oli ollut asukkailleen oma pieni isänmaansa omien muuriensa sisässä. Kun kerran keskiaikana—niin kertoi vanha opaskirja, jonka sitten sain käsiini—naapurikaupunki Lucca sitä piiritti, oli Pistoiassa mies, nimeltään Filippo Tedici, joka puoluelaistensa avulla aikoi luovuttaa kotikaupunkinsa vihollisen päällikölle, jonka nimi oli Castruccio, ja tämä Baijerin kuninkaalle Ludvigille—niin oli heidän keskensä sovittu. Mutta petos saatiin ilmi ja Filippo Tedici pakeni ominensa vihollisen leiriin, mutta voitettiin vuoristossa Popiglion sillan luona. Tämän jälkeen päätettiin kaikkien isänmaan petturien peloksi asettaa hänen päänsä kuva kaupungin julkisimpaan paikkaan. Ja joka kerta, kun juhlakulkue kävi tuohuksia kantaen kirkon ovesta sisään ja tuli sieltä ulos, niin karistivat tuohuksien kantajat niistä karstan ja niistivät niistä noen isänmaan petturin naamaan. Niin olivat tehneet silloin, kun muistopatsas paljastettiin, ja niin vuosisatain kuluessa, ja niin tekevät he siellä yhä vieläkin, että tuohuksien tuli sitten loistaisi kirkkaammin madonnan ja hänen lapsensa editse astuttaessa.
Isänmaan petturin poskilta ei siis Pistoiassa noki pääse koskaan karisemaan eikä hänen mustan tekonsa muisto ihmisten mielestä ikinä murene. Yhtä kauan kuin madonna lapsi sylissään leppeää sovinnollisuuttaan hymyilee ja kirkon huiput ja päädyt Toskanan vuoria vasten kuvastavat ja lapset toreilla leikkivät, yhtä kauan puhuu petturin kaamea kuva hänen kansansa inhosta ja ylenkatseesta.