—Älkää olko tyhmiä … ettekö näe, miten se silmiään mulkoilee … siitä vielä paha seuraa, jos niskoittelette … minä tiedän nämä Pietarin herrat; olen heitä siksi paljon palvellut. Viis' ne teidän asetuksistanne! Eivät ne rekiään teidän tähtenne kavenna, vaan panevat teidät teitä levittämään. Tehkää, veikkoset, niinkuin se käskee, en neuvoisi, jos en tietäisi … teidän parastanne tarkoitan … tulkaa Inkeriin, niin näette!
Ukot epäröivät.
—Jos suuttuu ja minkä vielä tekee? Pitäisikö auttaa ja ruveta lapioimaan…?
Mutta se vanha mies, joka koko ajan oli kuskin kanssa puhunut, melkein kiivastui:
—Ei ensinkään! Käy yhden käskyjä tottelemaan, saat heitä kymmenen niskaasi! Aukaise tie tälle, saat kaikille aukaista, ikäsi lapio kädessä tiepuolessa seistä. Ja mikä on päästäkseen, kun oikeilla peleillä kulkenee! Päästäänpähän meidän hevosilla ja reillä, ja kun ei niillä päästä, kuljetaan suksilla. Olkoon aloillaan!
—Olkoon sitten aloillaan!
Miehet survaisivat jo sauvansa lumeen ja aikoivat lähteä.
Mutta nyt tuli herralle hätä, kuului puhuvan jotakin kuskilleen ja ääni kuului ystävällisemmältä.
—Älkäähän menkö! huusi kuski. Herra sanoo, että saatte armon lapioimisesta, kun vain autatte… Ei, ei, älkäähän menkö, ka, ei kuin pyytämällä pyytää…
—No, se on oikeata puhetta! Kun olisitte alun pitäen näin siivosti haastaneet, ei olisi väitöstä tullutkaan … autetaanhan me … pojat hoi!