—Ei toki tavallisinakaan talvina, saati tämmöisenä.
—Sitähän sanoin… Emme pääse Suomessa näillä hevosilla ja tällä reellä, sanoin. »Pääsemän pitää!» ärjäisi, ja lähteä täytyi, ei auttanut. Nyt se sen näkee, mutta ei anna arvo kääntyä.
—Antaakohan tuon arvo sitten tuossa istua?
Herra huusi jotakin kuskilleen, ja tämä tulkitsi sitten sen meille.
—Se vain minulla teitä ärjyttäisi ja pelotuttaisi. Jos sydäntyy oikein, niin ei lähde siitä koko talvena … siihen ruokansakin kannattaa … teiltä tien tukkeaa. Mutta jos olisitte nöyriksi, rukoilisitte polvillanne: »Hyvä herra, lähde armossa pois, anna meille tien aukaiseminen anteeksi, emme koskaan enää, korkea pajari, sinulta tietä tukkea», niin sitten hänestä pääsisitte … niin täytyy minun tehdä, kun mitä tahdon saada aikaan.
—Ei me häntä hännystelemään, kun emme tiedä pahaakaan tehneemme … olkoon siinä tai menköön mihin tahtoo … yhdentekevä meille on…
—Mutta on teissäkin syytä, kun olette antaneet tien umpeen mennä! Onko tämä laitaa? Viikko siitä, kun lumen satoi, eikä ainoatakaan lapiollista luotu! kiivastui kuski taas.
—Ei ole tämä pyry meidän nostamamme … sieltäpä se teidän ilmoilta pilvi nousi, eikö ollekin omain noitainne nostama? Mutta kun hyväksi herjennette, niin saatammehan auttaa ylös … pakkoa ei ole!
—Se panee pakon!
—Ei ole rekennekään leveys asetuksien mukainen. Tuommoisella tien täyteisellä ei saa Suomessa kulkea. Täällä täytyy antaa puoli tietä toisillekin, se on asetus.