—Minä olen se Niemen äijä, ja luvan täällä olemiseen antoi minulle vanha parooni ….
—Minä olen kartanon uusi vouti.
—En tuntenut, kun en ole ennen nähnyt.
—Nyt hänet tunnet!
—Se on se vanha höperö, jota vanha parooni aikoinaan suosi niin, että hän näyttää menettäneen kaiken kunnioituksensa—selitti se sotapukuun puettu herra, joka oli istunut venheen perässä.—Se on yksi hänen »harvinaisuuksiaan.»
—Joka meidän siis on lupa realiseerata niinkuin kaikki ukko vainaan muutkin kokoelmat.
Herrat nauroivat voudin sukkeluudelle; ja kun koirat samassa saivat uuden jäniksen ajaakseen, riensivät herrat haukkua kohti.
Ukko jäi seisomaan tupansa ovelle. Hän kuuli pauketta ja huutoja ja kaadettujen jänisten rääkynää ja koirain tappelua saaliista. Ja hän ajatteli niitä aikoja, jolloin vanha parooni itse oli istunut hänen vieraanaan ja kiitellyt hänen pirttiään ja kehunut vierailleen hänen kapineitaan. Ajatteli sitäkin, miten hän nyt veronsa maksaa, kun herrat itse ottavat kaikki, mitä oli otettavissa. Ajat olivat hänen mielestään melkoisesti muuttuneet.
Vihdoin lakkasi laukominen metsässä, ja herrat ja koirat tulivat takaisin tuvalle. Lupaa kysymättä ja häntä itseään huomaamattakaan kantoivat he pirtistä ulos pöydät ja penkit ja asettuivat pihamaalle eväitään syömään ja juomiaan nauttimaan.
—Olkoot, tottapahan menevät, kun aikansa elämöivät, ajatteli ukko ja istahti loitommalle.