Saatuaan tupansa kattopäälle kantoi ukko sinne kapineensa kuusen alta, pystyttipä vielä sen harjalle viiritankonsakin siihen kiinnitettyine karhun kuvineen.
1899.
KORPELAN UKOT.
Korpela oli Peltolan suuren kartanon syrjätila ja oli aikoinaan perustettu sinne karjataloksi, jonne hovin lehmät joka vuosi lähetettiin kesälaitumelle. Laitumen parantamiseksi viljeltiin Korpelassa kaskeakin. Ensi alussa täytyi sitä ylläpitää hovista käsin ja sieltä tuoda kaikki tarpeet. Mutta vähitellen kasvoi siitä erityinen talo, joka tuli omillaan toimeen, ja kun se joutui vakaantuneeseen viljelykseen, alkoi se kyetä päätilalle veroa maksamaan. Lopulta kiinnitti se Peltolan paroonien huomiota siihen määrin puoleensa, että he päättivät asettaa sinne vakinaisen maanviljelyskoulussa käyneen pehtorin eikä tyytyä tavalliseen isäntärenkiin.
Korpela oli kuitenkin vielä siksi kaukana muusta maailmasta ja niin yksinään siellä synkkien metsien ja autioiden soiden takana, etteivät voudit kauankaan tahtoneet siellä viihtyä. Niitä täytyi sentähden tuon tuostakin muutella, joka ei tietysti ollut isäntäin uusille viljelyspuuhille eduksi. Korpela siitä vähemmin kärsi, sillä viljelysolot olivat siellä sillä kannalla, että ne niin sanoakseni kehittyivät itsestään niin paljon kuin kehittyä taisivat—soilta ja kallioilta.
Vuosikausia oli Korpela nyt taaskin ollut ilman varsinaista pehtoria, kun parooni vihdoinkin päätti lähettää sinne uuden hoitajan. Se kyllä vaati vähän korkeanlaisen palkan, mutta lupasi siitä hyvästä pitää sitä parempaa komentoa. Hän oli ennenkin ollut suurten herrain syrjätiloilla voutina ja sanoi hyvin tietävänsä, miten niitä oli viljeltävä.
Korpelasta, jonne jo sinnekin oli saapunut tieto uuden pehtorin tulosta, lähetettiin vaunut vastaan ja kuskit ja tien neuvojat. Päivän pari kesti matka, ja karuja olivat kankaat ja veteliä suot kahden puolen tietä ja ikäviä taipaleet. Tie oli kyllä kova ja kivetön, mutta mutkikas ja mäkinen.
Perillä oli piha puhdas ja raput ja porstuat siivotut, niinkuin Korpelassa ainakin oli tapana ne pitää, saati sitten, kun tuli niin suuria vieraita. Jo veräjällä seisoi isäntärenki vastassa ja vei vastatulleen tupaan, jonne koko aluskunta oli kutsuttu häntä kohtaamaan.
Uteliain silmin katseli kansa siinä uutta käskijäänsä ja hörökorvin kuunteli, mitä olisi sanottavana ja mitä terveisiä tuotavana, sillä puheliaaksi mieheksi oli pehtoria kuultu mainittavan.
Pulskapa hän olikin mies eikä sanojaankaan sammallellut, ja pian saivat ukot kuulla kunniansa.