Sekin täytyi minun myöntää mahdolliseksi.
Hän tarttui minua kiihkeästi käteen.
—Kuule, se ei saa tapahtua … sinä nyt menet vain … se ei saa tapahtua minun tähteni … eihän toki … kokousko pitämättä? Ei, hyvä…
Yskä keskeytti hänet, hän ei saanut pitkään aikaan sanaa sanotuksi. Luulin hänen siihen nääntyvän. Mutta kun olin saanut hänet tyynyjen varaan ja hän taas kykeni puhumaan, ojensi hän minulle kuihtuneen kätensä:
—Hyvästi nyt … hyvästi, jos ei enää tavattaisikaan—tässä elämässä. Ehkä en vielä kuolekaan. Mutta jos sill'aikaa tulisi lähtö … jos ei enää tavattaisi, niin olenhan tehnyt jotakin minäkin … uhrannut jotakin … eihän se iso … enemmän kuin muukaan, mitä minä … mitäs minä olisin osannut, mitätön ja taitamaton … en ole kyennyt elämään isänmaalleni … jos voisin kuolla. Olisinhan edes jotakin … niin no, hyvästi nyt sitten! Ei nyt olla alakuloisia … mene nyt, ettet myöhästy…!
Minun täytyi lähteä. Näin, että olisin vain pahoittanut hänen mieltänsä, jos olisin jäänyt. Lähtiessäni sanoi hän:
—Onko sinulla täällä se lista, niin minäkin … mutta enhän nyt jaksa, kirjoita sinä minun puolestani, sinettini on tuolla pöytälaatikossa … ja sano nyt siellä kotona, että kaikki kirjoittavat … Liisa ja Maija ja vanha Heikki … sano, että heidän vanha ruustinna—ruustinna vainaja, olin vähällä sanoa—käski … vaikka kylläpähän ne käskemättäkin…
Ehdin parahiksi junaan, jouduin ajoissa kotipitäjääni ja toimitin asiani. Kun palasin Helsinkiin, oli äitini kuollut. Hoitaja kertoi, että hän lähdettyäni oli ollut hyvin levoton, ehtisinkö ajoissa junaan, tuon tuostakin katsonut kelloa ja rauhoittunut vasta sitten, kun aikaa oli kulunut niin paljon, että olisin ehtinyt takaisin, jos olisin myöhästynyt. Kun en tullut, oli hän virkkanut:
—Oli toki hyvä, että ehti … ettei minun tähteni…—ja sitten tuskin kuuluvasti kuiskannut:—Jumala isänmaata siunatkoon ja olkoon minulle armollinen!
Ne olivat olleet hänen viimeiset sanansa. Ymmärtänet nyt, miksi ajattelen hänen kuolemaansa ilolla enemmän kuin surulla.