Kai osoittivat kasvoni hiukan hämmästystä.
—En tietysti ole iloinen siitä, että äitini kuoli, riensi hän selittämään,—vaikkei hänellä vanhalla ja kivulloisella ihmisellä juuri enää ollut iloa elämästään … itse oli hän jo kauan kuolemaa toivonut, odotti sitä kuin viimeistä onneaan. Mutta nyt sai hänen kuolemansa ikäänkuin korkeamman tarkoituksen ja syvemmän sisällön, jota hänen elämällään hänen mielestään ei ollut…
Olimme tavanneet toisemme kadulla, ja jatkaessamme kävelyämme kertoi hän:
—Tiedät niistä adressipuuhista. Viime sunnuntaina oli kokous kaikissa kunnissa. Minun oli määrä lähteä ajamaan asiaa kotipitäjässäni. Isäni kuoltua, joka, niinkuin tiedät, oli siellä rovastina, muutimme äitini kanssa tänne Helsinkiin. Olin laittautunut lähtemään yöjunassa, kaikki oli valmiina, olin vain pistäytynyt vähän kaupungille, josta palasin kapineitani noutamaan, kun kotiin tullessani sain kuulla, että äitini oli saanut yhden tavallisia kohtauksiaan ja lääkäri sanonut, ettei hänellä luultavasti olisi pitkältäkään jäljellä … varmaankaan en tapaisi häntä enää hengissä, jos lähtisin.
Riensin hänen huoneeseensa. Hän oli hiukan tointunut ja täydessä tajussaan. Hän tiesi matkastani ja sen yhteydessä olevista asioista ja oli ollut niistä hyvin huolissaan—ei huolissaan matkasta, jolle hän minua vain kehoitti lähtemään, vaan näistä kaikista muista onnettomuuksista.—Varmaa on, että kaikki nämä nykyiset ikävyydet olivat yhä rasittaneet hänen huonoa hermostoaan. Luullen häntä rauhoittavani sanoin heti, ettei matkastani nyt tietysti voisi tulla mitään, kun äiti oli näin sairas.
—Kuinka ei? kysyi hän. Mikä estäisi sinua lähtemästä?
—Mutta enhän toki voi jättää sinua yksin kuolemaan?
—Voisitko saada jonkun toisen sijaasi?
Minun täytyi myöntää, etten luultavasti enää saisi, mutta että se oli yhdentekevä … se saa jäädä … en minä nyt voi ottaa sitä lukuun.
—Mutta silloinhan jäisi kokous pitämättä ja nimet kirjoittamatta?