Minulla ei näyttänyt olevan muuta jäljellä kuin koota paperini ja lähteä.
Mutta ennenkuin ehdin sen tehdä, astui isäntä uudelleen sisään ja hänen jäljessään miehet toinen toisensa perästä; ja sitten emäntä naisväkineen. Ja isäntä astui pöydän ääreen ja tarttui kynään ja kirjoitti nimensä vitkalleen ja juhlallisesti, ja muut tekivät samalla tavalla, ensin miehet ja sitten naiset. Ne, jotka eivät osanneet itse kirjoittaa, pyysivät minun sitä tekemään ja piirsivät vain puumerkkinsä, mutta ne, jotka eivät sitäkään osanneet, painoivat kankeilla sormillaan paperin laitaan.
Kun kaikki olivat kirjoittaneet, kuiskasi emäntä korvaani:—Se ei tahtonut työryysyissä…
Mutta minun rintani hyppi riemusta, sillä minä olin huomannut jo heidän sisään tullessaan, että he kaikki olivat käyneet vaihtamassa työvaatteensa juhlapukuun. Vasta sitten tulivat he kirjoittamaan.
Ilta-aurinko, joka yhä valaisi tupaa, oli minusta aamun koi, enkä minä enää mitään epäillyt.
1901.
MATIN LINNA.
—Sinä olet hullu mies, Mattila! Sanon sen taas, niinkuin olen monesti ennen sanonut. Sota uhkaa ja on jo uhannut kauan. Vihollinen on astunut rajan yli ja asettunut leiriin tuonne järven taa. Sinä et ole siitä tietävinäsikään, et ole niinä miehinäsikään, vaikka näet, että kaikki muut pakoon hankkivat. Et ole mitään tehnyt häntä vastaan varustautuaksesi…
—Mistä sinä sen tiedät?
—Ka, ethän muuta kuin kynnät ja kylvät, teetpä vielä uusiakin viljelyksiä. Kuokit uudispeltoa ja niittyjä raivaat. Kaivat ojia, vieläpä yhä rakennat kiviaitaakin peltojesi ympärille. Eikä sillä hyvä. Karjaasikin olet joka vuosi lisännyt ja työkalujasi parantanut. Luuletko, ettei se järven yli pääse? Vai mitä mietit? Elät ja olet täällä niinkuin olisi satavuotinen rauha maassa vallinnut ja tuhatvuotinen tulossa.