Luulivat kai iäksi lippumme ottaneensa, ainiaaksi viirimme vieneensä, uskoivat omamme unohtavamme ja vieraat omistavamme.
Eivätkö tienne, että missä valkoinen poutapilvi taivaan sinikannella vaeltaa, siinä on Suomen lippu—että missä luminen vaara taivasta vasten kuvastuu, siinä värimme—että missä valkopurje ulapalla paistaa, siinä viirimme?
Vai kieltänevätkö pilven taivaalla kulkemasta, lumen valkealle paistamasta, tuhannet järvemme sinertämästä?
Saanevatko taivahat tummenemaan, saanevatko hankemme harmenemaan, voinevatko estää päivän purjetta valaisemasta?
Ylettänevätkö kätensä nämäkin lippumme riu'uistaan repimään?
»ELÄKÖÖN VALO JA VALISTUS!» »ELÄKÖÖN ISÄNMAA!»
Tulin tuonnoittain sattumalta Korpelan kylään. Kylä on kaukana valtaväyläin varsilta, mutta yhteiset harrastuksensa on sielläkin. Siellä on kansakoulu ja lukusali, ja on myöskin nuorisoseura. Nyt oli nuorisoseura päättänyt panna toimeen arpajaiset ja kansanjuhlan, tietysti kansanvalistuksen hyväksi omalla paikkakunnalla. Kun tulin kylään, oli lauantai-ilta ja nuoret miehet olivat parhaillaan laittamassa kuntoon juhlakenttää, joka oli kansakoulun pihalla. Pystyttivät juuri juhlariukua kentän keskelle.
—Pojat täällä lippuriukua pystyttävät, sanoin.
—Tokihan toki lippuriukua … mitenkäs muuten?
—Ette kai ole vielä kuulleet sitä viimeistä korkeinta kieltoa?