Kaiken kesää ne niitä ahdistavat, öillä kylmä kouristaa, päivällä tuuli tuivertaa. Ei saa lehti lepoa, ei saa hentoinen hetkenkään rauhaa. Niin pian kuin voimansa hiukankaan väsähtyvät, niin pian kuin tarmonsa tuokioksikaan pettää, irti heidät raastetaan, maahan sirotetaan.
Lopuksi lehti uupuu, kalpenee, kellastuu. Silloin on aika syysmyrskyn tulla, tuon suuren telottajan, joka laumoittain lehdiltä kauloja katkoo. Sitä haaskauksen riemua, sitä nujerruksen nautintoa! Pilvenä pakenee turvatonten parvi, kinoksittain makaa kuolleita ja kidutettuja maassa. Paljaina seisovat puut, raunioina on lehtoinen rinne. Ja pian tulee lumi ja hautaa kaikki alleen. Ei näy enää ainoatakaan lehteä, ei puussa, ei maassa. On niinkuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan olemassa. Ja voittaja luulee ne ainiaaksi hävittäneensä. Valtoineen raivoo viima kenenkään estämättä, kenenkään häntä kulussaan häiritsemättä.
Viikot vierivät, kuukaudet kuluvat. Jo puhkee taas lehti, jo herää uuteen elämään kuolemaan tuomittu. Lehto tuoksuu niinkuin ennen, puut vihertävät vanhassa puvussaan.
Ne eivät ole väriään vaihtaneet, eivät muotoaan muuttaneet. Ne eivät ole vähenneet, niitä on yhtä paljon, on enemmänkin kuin oli ennen.
Kylmät ja tuulet eivät ole mitään voineet, kaikkivaltiaat eivät ole mitään mahtaneet.
Vaikka lakastuivatkin lehdet, eivät lakanneet, vaikka kuihtuivatkin, eivät kuolleet.
1899.
UUSI JUHANNUS.
On taas valon juhla juhannus, on vuoden ihanin aika, on luonnon juhla ja juhla kansan—luonnon kansan.
Kokot pitäisi sytyttää, aika olisi panna ilotulet palamaan, aika laulut virittää ja piireihin käydä.