Mutta ei tunnu juhla juhlalle tänään, ei tee mieli ilotulia tehdä, jäykkä on jalka karkeloihin käydäksemme.
Sillä kulona kellertivät eilen vielä vainiot, ja yhä vinkuu sama viima, joka talven ja kaiken kevättä meitä hartioista pudisti. Kylmä vesi lainehtii luhtien päällä ja tulvan alla ovat saaret, joihin ennen sousimme juhannusyötä viettämään.
Kato uhkaa, halla vaanii, pahat henget pitävät ilkeitä aikeitaan ilmassa.
Mutta ihme kyllä ei mieleni kuitenkaan ole musta, ei päiväni pilvessä, eikä saa suru valtaansa sydäntäni. Sillä vielä on kukkuloita, jotka eivät ole veden alla, vielä on tulia, jotka mäeltä toiselle tuikkavat, ja vielä on kansalla karkelokenttänsä, joilla se piirihin käy.
Maani luulin menettäneeni—ja nyt vasta sen löysin. Kansani luulin kadottaneeni—ja nyt vasta sen sain. Toivon tulien luulin sammuneen—ja nyt vasta ne syttyivätkin.
Et tarvitse enää tulta toisilta lainata, omassa povessasi se alati palaa, et sitä enää vain juhlina viritä, arkenakin se nyt ainaisena liekkinä tuhansissa rinnoissa leimuaa.
Uusi innostus on sen öljy ja uusi luottamus on sen sydän ja säiliö, josta valoaine vuotaa, on uudistunut rakkautesi kansaan ja verestynyt voimasi sen eteen uhrautumaan.
Kouluhuoneeksi on muuttunut tanssitupa, aatteiden esityspaikaksi entinen karkelokenttä.
Etkä kysy enää, mitä maaltasi saat, kysyt sitä, mitä voit hänelle antaa. Et mieti sitä, miten elolaarisi täyttäisit, vaan sitä, miten sen sisällön tarvitseville parhaiten sirotetuksi saisit. Et satoa ajattele etkä elon korjuuta, ajattelet kylvöä ja uusia oraita.
Uusi on juhannus ja uudet ovat juhannustulet.