»—Mutta eihän pappa enää voi ruveta sitä oppimaan», sanoi siihen eräs hänen pojistaan.
»—Minäkö, miksen?»
»—Pappa on jo liian vanha.»
»—Vai niin, vai minä liian vanha? Vai niinkö luulet?» kivahti ukko ja virkkoi sitten minulle: »—Huomenna alamme lukea, olkaa hyvä ja tehkää suunnitelma!»
—Ja jo seuraavana päivänä sitä alettiin ja luettiin koko lukukausi kaksi tuntia päivässä, kello kuudesta kahdeksaan aamulla, sillä muulloin ei hänellä ollut aikaa.
»—Vai liian vanha?» toisteli hän tuon tuostakin.—»Kyllä minä näytän niille keltanokille, viikinkipenikoille!»—haukuskeli hän minulle tuon tuostakin poikiaan. »—No, sen minä nyt kyllä huomaan, etten enää voi oppia itse tätä kieltä käyttämään, mutta sen minä, saakeli soikoon, näytän, että ainakin voin ilman kielenkääntäjän apua saada selkoa asiakirjoista.»
—Ja uutta vauhtia sai hän, kun hänelle niissä pidoissa, jotka pidettiin suuren lähetystön jäsenille, oli tapahtunut se häpeä, ettei hän kyennyt eräälle ulkomaalaiselle tuttavalleen tekemään selkoa puheesta, jonka eräs sarkatakkinen savolainen talonpoika oli pitänyt. Seuraavana päivänä määräsi hän, että pöytäkielenä hänen talossaan oli oleva suomi.
—Mutta ukkohan on muuttunut fennoksi? sanoin.
—Samaahan minäkin hänelle välistä leikilläni, mutta silloin suuttui äijä:—»Älä sinä silti luule, että minä olen fenno, jos opettelen suomea sen verran, että voin muuttaa kielen virastossani niitä varten, joilla on oikeus saada asiansa sillä kielellä ajetuksi … siinä on suuri ero…—» »—Mutta eiväthän fennotkaan muuta vaadi?»—»Vai eivät? Vaativathan! Vaativathan!»—huusi hän ja alkoi luetella kaikkia, mitä fennot vaativat ja mitä pahaa ovat tehneet ja tekevät vieläkin…— »Kaikkea sitä ne vaativat ja huutavat ja pitävät melua … mutta niiltä on siivet leikattava, ja juuri sillä tavalla ne leikataan, että me, me ruotsinmieliset, me maan intelligenssi, opimme suomea ja otamme heiltä sen ainoan olemisen ehdon, mikä heillä on, ja heidän valtansa ja vaikutuksensa, joka on aina ollut pahaksi. Mitä heistä silloin on jäljellä, kun me kaikki taidamme suomea. Ei mitään! Tyhjä tynnyri ja reikä pohjassa!»
Me nauroimme, että selät hytkyi. Ukko huomasi sen ja huusi kokasta: