—Mikäs siinä! Jo se aika hyvin!—Voin kertoa sinulle tuoreena uutisena—kunhan et vain vielä pane lehtiin—että ensi vuoden alusta ruvetaan antamaan alkuperäisiä suomenkielisiä asiakirjoja ukon virastosta. Mutta virkatoverit olivat olleet vimmoissaan. Siellä oli tiukkaan oteltu. Mutta ukko oli sanonut, että kun hän kerran voi siitä suoriutua, niin täytyy heidänkin. Ei se suomenkieli muka ole mikään niin vaikea ja monimutkainen kieli kuin miksi fennomaanit sitä itserakkaudessaan kehuvat. Yhdellä kesälomalla sen salaisuuksien perille voi päästä.—Virkatoverit yhä murisivat, mutta ukko sanoi, että se olen minä, joka määrään. Eikähän siinä mikä auttanut. Mutta kun kanslian päällikkö astui ulos istuntohuoneesta, mutisi hän: »Ukko on höperö! Vanha taattu ruotsinmielinen … mennä luopumaan oikeuksistaan ilman mitään pakottavaa syytä … ruveta oppimaan suomenkieltä vapaaehtoisesti—se on valtiollinen itsemurha! Se on vanhuuden heikkoutta—täysissä hengen voimissa ollessaan hän ei olisi sitä koskaan tehnyt!»
1899.
ELUKOITA LAITUMELLA.
Tyytymättömästi möyrien kulki kartanon karja talon suurilla takamailla. Oli puute ruuasta ja ikävä parempia laitumia. Hakamaat, kesannot ja läheiset lehdot olivat jo niin paljaiksi jyrsityt, ettei siellä enää ollut mitään ottamista.
Sentähden täytyi karjan turvautua takamaihin. Siellä oli kasketuilla ahoilla, lampien rannoilla, soiden laidoilla ja purojen varsilla vähän enemmän ruokaa. Mutta matka oli sinne pitkä ja tuli joka päivä yhä pitemmäksi sitä mukaa kuin karja syödä ehti, niin että minkä lehmät syödessään lihoivat, sen ne kotiin kulkiessaan laihtuivat. Ja syksymmällä alkoi ruoka kokonaan loppua.
Siitä syystä oli kartanon karja oloonsa tuiki tyytymätön ja pitihe pahalla tuulella. Se nurisi ja napisi, ja sitä täytyi miesten asevoimalla estää aituuksiin murtaumasta.
Varsinkin oli karjassa kaksi tyytymätöntä: toinen iso härkä ja toinen kellokas, jotka aina edellä kulkivat.
—On se hävytöntä, ettei suuri kartano pidä parempaa huolta karjastaan, möyrysi härkä.
—Ladot täynnä apilasta, pielekset pullollaan luhtaheinää, säesteli kellokas.
He seisoivat niittyaidan takana, jonka sisällä toiset niittivät, toiset kokosivat latoihin tuoksuvia luokoja.