—Jos ei tuo karja olisi niin tyhmää ja pelkurimaista, kyllä tietäisin, mitä tekisimme, virkkoi kellokas?
—Mitä tekisimme?
—Vähän ne nuo veräjät ja veräjäin vartijat edessämme kestäisivät, jos yksissä voimin rynnistäisimme. Yhdestä paikasta kun karkoittaisivat, me toiseen karkaisimme, yhdestä paikasta kun aitaa kohottaisivat, me toisesta kaataisimme. Mutta ei ole rohkeutta mullikkain rinnoissa. Kun kuka keppiä ojentaa, hännät suorina pakenevat.
Ja murinaan se jäi, ei uskaltanut karja kapinaan nousta, ja yhä sai se elämisensä aitain ulkopuolelta etsiä.
Eräänä päivänä oli karja loittoutunut tavallista edemmä erämaahan, kun härkä ja kellokas, jotka aina edellä kulkivat, suolta mäelle noustessaan yht'äkkiä kohtasivat aidan. Hetken aikaa aitovartta noudatettuaan he tulivat tarkasti teljetylle veräjälle.
—Mikäs aituus tämä on? kysyi härkä veräjäpuiden läpi katsellen.
—Näyttää olevan kuin niittyaituus, on heinää kuinka paljon tahansa, vastasi kellokas.
—Eikös sieltä kuulu kellon kalkatusta?
Härkä ja kellokas kuuntelivat silmää räpäyttämättä ja korvaa liikauttamatta ja tulivat pian vakuutetuiksi siitä, että aidan takana oli lehmiä.
—Töyttäämmekö veräjän kumoon? kysyi härkä.