Takaliston Heikki oli istunut rovastin kamarissa ja kuunnellut, kun pappilan herrat innostuksissaan puhuivat siitä suuresta ulkomaan adressista ja miten lähetystön jäseniä oli juhlallisesti Helsingissä vastaanotettu. Nuoret herrat selittivät, miten Suomi nyt ikäänkuin toisen kerran oli korotettu kansakuntien joukkoon, miten maailman etevimmät miehet olivat tunnustaneet asiamme omakseen, miten meidät nyt kaikkialla tunnetaan ja miten kaikkialla meistä puhutaan, miten nyt oli arvokasta elää ja kunniakasta kuolla, jos niiksi tulisi…
—Onpa iloista kuulla, puhkesi Heikki puhumaan. Ne on poikia ne maailman mainiot! … ovatpa totta tosiaan! … katsohan, minkä tekivät … lähepäs asian alkaen tänne asti, sekin Rarittu ja mikä se on se, joka on koko maailman kiertänyt, ja se Vanterluhti, poika tuhti … vaan hädässä se ystävä tutaan … no, ka, ihan toki aivan niinkuin minullekin kävi…
—Mitenkä Heikille kävi?
—No, ihan niinkuin tälle Suomelle nyt!—Tiedättehän te sen meidän paikan…
—Käytiinhän siellä silloin karhun ammunnassa…
—No niin, niinpä niin … sitä minä juuri … siitä sen pääsitte tuntemaan, mutta sitä ennen ei kukaan täällä tiennyt Takaliston Heikistä, vaikka olisi nälkään kuollut … ja sitä vailla se on monesti ollutkin … niitä karhuja minä ikäni kiitän…
—Katsokaahan, hyvät herrat, mitenkä se oli niiden karhuin kanssa … ne kun joka vuosi kaateli ja raateli. Se on koko maailman pahin karhujen pesä se meidän takasalo … ja hallanpesä vielä pahempi. Ei puhettakaan siitä, että muualta apua saisi. Ei osattu tulla pyytämäänkään, eikä kukaan tullut kysymään, että oletko mitä vailla, että puuttuuko mitä … vaan silloin piti tulla, kun ne karhut siihen viimeiseen vimmaansa nousivat ja alkoivat aivan ihmeitään tehdä … niin silloin sanoi eukko, että nyt ei auta muu kuin mene viemään sanaa, että tulevat auttamaan. Enhän minä … kukas sinne? Mutta lähdinhän kuitenkin, lähdin kuin lähdinkin ja jouduin tänne asti ja puhuin asiani, ja silloin tulitte, herrat, ja avun toitte… Mutta vähätpä siitä. Eiväthän karhut silti loppuneet. Mutta se siinä parasta, että tultiin tutuiksi… »Siellä on semmoinen ja semmoinen talo» … itsepähän tiennette, millainen on, en kehu. Mutta kun tie aukesi, niin ei ole ollut käymätöntä kesää … olette käyneet siellä meillä ja minä täällä teillä. Ennen tulin, ukko rahjus, ei kukaan uskaltanut mitään antaa, ei velaksikaan—lahjaksi ei ole pyydettykään… »Mikä sinut … kuka lienet … kukapa sinulle?» Mutta nyt! Nyt kun tulen, jo sanotaan: »Ka, Takaliston Heikki! mitä kuuluu?»—Nyt tiedetään, nyt tunnetaan—ja säkki täytetään.—Niin, sitä minä nyt tässä vain, että jos ne karhut eivät sinä suurena karhukesänä siihen ilveeseensä nousseet ja niitä tuhojaan tehneet, niin … että tuota, että on niistä hyötyä välistä karhuistakin…
1899.
KAKSI SANKARIA.
Toinen oli parooni von Pflycht, toinen kauppaneuvos Haarfooten. He asuivat komeissa kartanoissaan toinen toisella, toinen toisella puolen vuolasta virtaa. Paroonilla oli paljon maita ja alueita ja alustalaisia, ja kauppaneuvoksella oli sekä sahoja että muita tehtaita ja paljon, paljon rahoja pankissa. Esi-isät olivat kummankin kuulut, jotka olivat maansa merkkimiehiä olleet: von Pflychtit sotilaina ja valtiomiehinä ja Haarfootenit monessa polvessa kauppiaina ja teollisuuden harjoittajina, jotka olivat rikastuneet puista ja tervasta. Paroonin kilvessä oli noblesse oblige [aateluus velvoittaa], ja kauppaneuvoksen tunnussanana oli richesse oblige [rikkaus velvoittaa], jonka mukaan hän katsoi aina olevansa velvollinen toimimaan. He olivat hyviä ystäviä ja hengenheimolaisia ja kysyivät neuvoa toisiltaan kaikissa tärkeissä asioissa.