Mutta eipä ollut ennen ollut niin tärkeätä asiaa kuin oli asia, josta tieto salamana taivaalta iski. Ja niin pian kuin tuli tieto siitä, mitä silloin oli tapahtunut, oli kummankin ensimmäinen ajatus rientää toisen luo tietämään, mitä oli tehtävä. He tapasivat toisensa puolitiessä vuolaan virran sillalla. Seurasi kauppaneuvos paroonia kotiin ja saattoi parooni vuorostaan neuvosta, ja he pysähtyivät taas sillalle seisomaan, ettei kukaan heitä kuulisi.
—Mitä on tehtävä?—kysyi kauppaneuvos vielä kerran.
—Niin, mitä on tehtävä? kysyi vuorostaan parooni.—Kaikki on menetetty!
—Seisomme pohjattoman kuilun partaalla.
Ja he erosivat siitä sen suurempaan selvyyteen tulematta. Yö oli sakea ja sumuinen, ja sakea ja sumuinen oli heidän mielensäkin.
Eikä ollut sumu aamullakaan haihtunut, kun he taas tapasivat toisensa ja hakivat neuvoa toisiltaan.
—Isänmaa ei ole pelastettavissa, virkkoi kauppaneuvos kolkosti mietteittensä tuloksena.
—Sen hyväksi emme voi enää mitään tehdä, myönsi parooni.
—Mutta pitääkö sinun todellakin vielä nähdä ainoa poikasi vieraalla maalla menehtymässä?
—Ja mitä takeita on siitä, ettei se omaisuus, jota sinä ja esi-isäsi olette hiellä ja vaivalla koonneet—?