—Kun ei tulle vettä kovempaa,—sanoi Matti.
Mutta tuskin oli hän sen sanonut, kun kuului huuto:—Nyt se menee!
Suvantoon oli kokoontunut puuruhka, jonka keskustana oli iso lato. Se oli pyörinyt ja purjehtinut ympäri suvantoa, kerännyt ympärilleen kaikkea törkyä, mitä vedessä uiskenteli, kasvanut kuin pieneksi saareksi ja nyt se vihdoinkin ryntäsi kuin uhalla ja yhteisestä tuumasta väylän suuta kohti ja myllyä kohti, joka seisoi räystäitään myöten vedessä.
Nyt se menee, ei ole epäilemistäkään… Mattikin nousee jo seisoalleen ikäänkuin apuun lähteäkseen, mutta istuutuu taas.
Sillä eihän mylly sittenkään mennyt. Siitä meni vain katto ja pari hirsikerrosta, jotka sysäyksen voimasta keikahtivat kuin hattu miehen päästä, pyörähtivät alas akanvirtaan, kelluivat siinä vähän aikaa ja katosivat kuohuihin. Mutta myllyaitan seinät seisoivat yhä paikoillaan, ja vesiratas ja hammasratas ja lyhty ja kivi jatkoivat yhä pyörintäänsä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Se vain eroa, että kun ennen piilossa pyörivät, nyt pyörivät kaiken kansan nähtävinä, vettä jauhaen, niin että vaahto ympärillä jauhona pölisi.
—Eipähän sittenkään mennyt!—Eipähän pakana sittenkään mennyt! huudettiin.
—Se kun on tehty siltä varalta: karatukki kallioon upotettu, vastasi Matti, nousi ylös kiveltään ja lähti myllynsä kattoa kosken alta etsimään.
1899.
HÄRKÄTAISTELU.
Oli ennen muinoin Don Carlos, Espanjan kuningas, kutsunut kaikki hovinsa herrat ja naiset, kaikki pääkaupunkinsa parhaat ja kaikki valtakuntansa kuuluisimmat, oli kutsunut heidät Madridin suureen sirkukseen katselemaan härkätaisteluita, jotka hän isäinsä valtaistuimelle astumisen vuosipäivänä oli heidän huvikseen käskenyt toimeenpanna.