Jo kauan oli tätä kansallista juhlaa, jota jalompaa ei Espanjan kansa toista tiennyt, valmistettu, sillä siinä piti tarjottaman näytelmä, jota ei Espanjassakaan oltu ennen nähty. Härät, joita vastaan maan parhaiden toreadorien tuli taistella, oli sitä varten tuotu kaikkialta maailmasta maiden ja merien takaa. Siellä piti oleman härkiä Amerikasta ja Intiasta, Englannista ja Italiasta, Itävallasta ja Liettuan metsistä, Unkarin ja Venäjän aroilta, pitipä olla Itämeren takaisista maistakin, joiden nimiäkään ei oltu ennen kuultu, piti olla kesyinä syntyneitä ja sekä villeinä että puolivilleinä pyydystetyitä.
Suurella uteliaisuudella ja jännityksellä, jopa kiihkollakin odotettiin sentähden näytelmän alkamista. Kun kuningas oli hovinsa ja kansansa keskeen punaisella verhotulle istuimelleen asettunut, ajoivat taistelijat sisään arenalle: ajoivat ensiksi ratsastavat pikadorit eli pistäjät, ritareiksi puettuina ja varustettuina peitsillä kuin pitkillä kynillä; heidän jälkeensä astuivat silkkisillä, heleänvärisillä nauhoilla koristetut banderillerot; ja lopuksi tulivat itse taistelijat eli toreadorit upeissa vaunuissa ajaen, hienosti puettuina, vasemmassa kädessä härkää ärsyttävä punainen vaate ja oikeassa kirkas keihäs sydäntyneen rinnan lävistämistä varten—kaikki nämä käyden kuningasta tervehtimään ja saaden häneltä luvan veristen leikkien alkamiseen.
Ja niin pian kuin pikadorit ovat asettuneet puoliympyrään vastapäätä el Torilin eli härkätallin ovea, josta eläimet päästetään sisään, ja banderillerot pitkin arenata hajauneet, antaa kuningas merkin, ja tallin ovi avataan. Härkä hyökkää ulos, koukistaa niskansa ja käy pikadorien kimppuun. Pikadorit häntä hevostensa selästä peitsillään pistävät ja väistävät hänen vimmaansa, joka kiihtymistään kiihtyy. Hevonen toisensa perästä haavoittuu ja kaatuu maahan. Mutta kun pikadorit ovat poistuneet, on banderillerojen vuoro astua härkää yllyttämään, sillä tarkoitus on saada hänet vihasta silmittömäksi ja kiukusta sokeaksi heittämällä hänen selkäänsä teräväkärkisiä keppejä, joissa kirjavat nauhat hulmuavat. Kivusta mieletönnä karkaa silloin haavoitettu ympäri arenaa, etsien vihollista, joka häntä aina takaa uhkaa ja aina edestä väistyy. Silloin astuu toreadorien ensimmäinen, espadaksi nimitetty, hänen eteensä ja hänelle punaista vaatettaan huiskuttaa ja kirkasta keihästään välkyttää. Viimeiset voimansa kooten hyökkää härkä häntä sarviinsa seivästämään, mutta vielä kerran väistää vastustaja, ja kun sarvet vaatteeseen sotkeutuvat, uppoo espadan säilä sydämeen, ja siihen kaatuu vainottu, vuodattaen verensä arenan hiekkaan, kuninkaan ja hänen kansansa huviksi, heidän huudoilla ja kukkasilla tervehtiessä suurta sankaria.
Niin kaatuivat Intian härät ja kaatuivat Amerikan, kaatuivat puhvelit, bisonit, kaatuivat kaikki kuninkaan jalkojen juureen, niinkuin jo olivat kaatuneet ne kansat, joiden maista olivat tuodut. Ylen oli näytelmä ihana ja innostuttava, ja sitä mukaa nousi mieliala, kuta etäisemmistä ja oudommista maista olivat kotoisin härät, jotka vuorotellen arenalle ajettiin. Sillä hyvin oli Espanjan kuninkaasta ja hänen kutsutuista vieraistaan huvittavaa nähdä, miten eri tavalla tapattivat itsensä eri härät. Yksi syöksyi kohta ulos tullessaan espadan miekkaan, toinen saatiin vasta pikadorien peitsillä raivostumaan, kolmas pelästyi ja pakeni, mutta turvautui lopulta banderillerojen vainoamana sarviinsa hänkin ja sai surmansa—sillä ei sallinut arenan jalo laki pakenevaa tappaa, ainoastaan kaksintaistelussa kaataa. »Älköönkä seisovankaan härän sydämeen miekkaa syöstäkö, vaan odotettakoon hyökkäystä, ja saakoon hän siinä surmansa»—niin kuului arenan toinen ikimuistoinen ohje, jonka Espanjan kaikki kuninkaat, sirkusten suosijat, olivat noudatettaviksi vahvistaneet.
Korkeimmilleen oli noussut katsojain innostus. Heidän poskensa hehkuivat, silmänsä paloivat, viuhkat välkkyivät ja töyhdöt teiskuivat —naurettiin, huudettiin, hurrattiin ja ilma oli kirkas ja kuuma, täynnä hajuvesien tuoksua ja verihöyryjä. Viimeinen taistelun kohtaus oli suorittamatta, yksi oli härkä vielä jäljellä.
Asettuivat pikadorit taas tavallista lukuisampina puoliympyrään tallin oven edustalle ja hajaantuivat banderillerot ympäri arenaa ollakseen joka taholla valmiina. Espada, joka nyt astui esiin, oli kaikista taistelijoista taitavin ja kuuluisin, oli kaikkien suosikki, ja hänet otettiin myrskyisillä hyvähuudoilla vastaan. Odotettiin jotakin erinomaista, loistavaa loppua, jonka vertaista ei ennen oltu nähty, sillä härkä, jonka kuolema oli päättävä juhlapäivän, oli kotoisin kaukaisesta maasta, pohjoisten merien takaa, jossa villipetoja vilisee ja jossa ihmisten tiettiin olevan yhtä villejä kuin pedot. Lienee härkäkin, sieltä tänne tuotu, tavallista villimpi ja väkevämpi.
Mutta hämmästyksen huudahdus kävi kautta suuren sirkuksen, kun odotettu eläin ilmestyi arenalle. Se oli pieni ja vähäpätöisen näköinen ja lyhytsarvinen ja matalajalkainen mullikka. Eikä tullut töytäten ulos ovesta niinkuin muut, vaan oli väkisin sarvista sisään kiskottava, toisen edestä vedettävä, toisen takaa työnnettävä.
—Es un burro!—Aasi! Pässi!—huudettiin yhtäältä.
—Es un porco! Es un porco!—Porsas! Porsas!—kiruttiin toisaalta, ja yksi ainoa iso yhteinen naurun hohotus täytti sirkuksen alhaalta ylös, eikä kuningaskaan voinut olla suutaan hymyyn vetämättä.
Mutta kun härkä oli päässyt arenalle, pyörähti se tiukasti ympäri ja miehet, jotka sarvissa kiikkuivat, ja toiset, jotka hännässä riippuivat, lensivät kuin lingottuina selälleen maahan.