Vaikeni nauru, kuului hyväksymishuutoja.
—Ei tiedä!—Varokaa itseänne siellä!—Tukevat on sarvet!—Tanakka on niska!—Nopsa on jalka!
—Pian hän siitä suoriutuu! Sylipainissa hän sen voittaa!
Ja vetoja lyötiin ja jännitys nousi.
Päästyään irti töksähti härkä yhteen kohti, pää pystyssä ja häntä vähän koholla, ja tarkasteli outoa ympäristöä.
—Oritta leikkii! huudettiin taas.
—Sammakko sonniksi puhaltaikse! Kohta halkeaa! Varokaa!
Mutta toiset pitivät yhä pienen härän puolta. Sen asento oli kaunis, sen vartalo oli sopusuhtainen, sen jalka tarmokas, se voi olla vaarallinenkin vastustaja.
Mutta ei se koukistakaan niskaansa, ei syökse sarviaan alas eikä käy kavioillaan maata kaapimaan, niinkuin härkäin on tapana yleisöään tervehtiä. Seisoo siinä samassa asennossa niinkuin tahtoisi tietää, mistä on kysymys, mitä tahtovat kaikki nämä monet ihmiset.
—Auttakaa alkuun! Työntäkää tielle! Te pelkäätte, pikadorit!—huutaa hermostunut yleisö.