—En koko viikkoa. Päätin vasta tiistaina, kun kuulin Handolinilta, kuinka hävyttömästi ne taas olivat esiintyneet Korpivaarassa.
—Eivät he siellä mitenkään hävyttömästi esiintyneet, sanoi Antero.
—Eivätkö särkeneet kirkon aitaa, kun eivät päässeet kirkkoon, ja tallanneet niittyä ja haukkuneet Handolinia?
—Ja varastaneet ja murhanneet, matki ukko—siitäkö täkstistä sinä saarnasit?
—En siitä, koskettelin sitä vain ohimennen, tuskin ollenkaan.—Mutta itsehän sinä, Antero, kehoitit minua kirjeessäsi?
—Niin teinkin, mutta nyt olen minä osaksi muuttanut heistä mielipiteeni.
—Vai pappi tästä Laurista? ivaili ukko edelleen. Mahtoi olla mamma mielissään. Istuit ullakkokamarissa, joit kahvia, poltit pitkää piippua, kukaan ei saanut mennä häiritsemään, aivan niinkuin pappakin, ja pöytä täynnä postilloja…
—Ei minulla ollut ainoatakaan postillaa, enkä minä pannut paperille kuin pääkohdat…
—Siksipä siitä siis tulikin fiasko, debyytistäsi.
—Fiasko?