Ja hän meni ja jätti heidät siihen seisomaan.
Lauri kirosi, mutta ei saanut siihen oikeata terää.
Mutta Anterosta oli tämä kohtaus kuin vapautus. Oli kuin hän olisi saanut mieluisensa potkun—ja hyvin ansaitun.
5.
Kun Lauri ja Antero pimeänä iltana ajoivat Kontojärven pappilan pihalle, näkivät he rovastin paitahihasillaan istuvan selin ikkunaan takanaan kynttilä, jonka valossa hän luki jotain. Toisella puolen pöytää istui Naimi eteenpäin kumartuneena ompeluksen yli. Hevosen pysähtyessä rappujen eteen hypähti Naimi ylös ja koetti kädellään varjostaen katsoa ulos. Samassa pyörähti hän ympäri, huudahti jotain saliin ja oli jo tuossa tuokiossa porstuassa ja Laurin sylissä. Rovastin näki Antero nousevan ja menevän huoneeseensa ja sulkevan oven.
Tyttöjen ilo ja hyvä mieli oli niin hillitön, että ruustinnan täytyi toruen sanoa:—Tytöt, tytöt, ajatelkaa toki—
—En minä, mamma, osaa mitään ajatella—on niin äärettömän—tervetuloa, tervetuloa!—Tervetuloa, herra Hagman!
—Hss … pappa tulee…
Naimi tarttui Anteroa molempiin käsiin, kävi siitä taas Laurin kimppuun, repäisi auki hänen vyönsä, heitti sen menemään, sysäsi hänet istumaan ja riipaisi päällyskengät hänen jalastaan, niin että saappaat seurasivat mukana, ja kuiskasi kiihkeästi hänen korvaansa:
—Minä tahdon vain heti sanoa, heti kohta, että se, minkä teitte, oli oikein tehty, ja minä olisin tehnyt samoin.