—Emme.
—Ette niitäkään, no, mutta mitäs sitten?
—Raamattua.
—Ohoo…
Nyt vasta huomasi Naimi, minkä Kaarina jo heti oli huomannut, että he olivat totisia ja juhlallisia.
—Häiritsemmekö ehkä?
—Ette suinkaan. Käykää istumaan. Saa tätä muutkin kuulla.
Lauri luki. Antero seurasi ilmeitä tyttöjen kasvoilla. He katsoivat ensin vähän hämmästyneinä toisiinsa ja sitten heihin, ikäänkuin kysyen: tahtovatko he tehdä meistä jotain pilaa? Naimi aikoi sanoa jotain, mutta tarttui sitten työhönsä. Hetken päästä hän lakkasi ompelemasta ja jäi istumaan kädet helmassa. Kaarina kutoi sukkaa, päätään nostamatta, kasvoilla teennäinen hymy.
Kun Lauri hetkeksi keskeytti, lehteä kääntäen, sanoi Naimi:
—Ai, minulta unohtui sormustin—ja meni.