—Kysyn kulujani, sanoi Matti mennessään.
Oli vastaajan todistajain vuoro. Antero kutsuttiin esiin. Ilpolainen tahtoi häneltä kysyttäväksi, näkikö hän, että aita oli väkisin purettu.
—En nähnyt, että kukaan olisi ollut purkamista vastustamassa. Tiedän myöskin, että sulkeminen tapahtui kiukusta ja kiusanhalusta tarkoituksella estää kansaa kokoontumasta jumalansanan harjoittamiseen. Saanko sanoa vielä muutaman sanan?
—Jos se on yhteydessä asian kanssa.
—Luulisin sen sitä olevan.
—Olkaa hyvä.
—Tahdon silloin vain lausua mitä suurimman kummastukseni siitä, että kannetta tällaista kuin tämä on ollenkaan voitu tehdä. Jos en olisi sitä omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt, mitä täällä on tapahtunut, niin tekisi mieleni epäillä, onko tämä todellisuutta. Onko se todellakin esivalta ja kirkko ja virkakunnat, joiden tehtävänä olen luullut olevan järjestyksen ylläpidon, hyväin tapain valvomisen ja rikosten rankaisemisen, ovatko ne todellakin nämä, jotka itseään Jumalan asettamiksi sanoen esiintyvät tässä syyttämässä parhaita ystäviään, uskollisimpia liittolaisiaan rauhan, järjestyksen ja hyveiden ylläpitämisessä ja edistämisessä! Mutta niin näkyy sittenkin olevan. Esivalta ja kirkko seisovat taas niinkuin niin monta kertaa ennenkin varustettuina omiansa vastaan. Sokeudessaan he eivät näe ja typeryydessään he eivät ymmärrä, että tahtoessaan tätä liikettä tukehduttaa he samalla tukehduttavat sitä, mikä on kansassamme parasta ja jalointa. Sen sijaan, että Suomen kirkko näin sysää luotaan nämä ystävänsä, pitäisi sen painaa ne rintaansa vastaan. Iskiessään tätä liikettä, iskee se samalla omaa itseään, haavoittaa omaa valtimoaan ja vuodattaa oman verensä kuiviin.
Puhujan ääni nousi nousemistaan, hänen poskensa kiristyivät, hänen silmiensä ilme keskittyi. Ääni oli kuulunut ulos porstuaan, ovi oli avautunut, ja sanat tunkivat aina toiseen tupaan.
—Aika on todellakin mädäntyneempi ja lahompi kuin mitä sen pahinkaan panettelija olisi uskaltanut luulla, mutta en kuitenkaan olisi uskonut, että sen sisäinen turmelus, kenties sen itsensä tietämättä, olisi tännekin saakka jo levinnyt. En tiedä, ketä tuomitsisin ankarammin, niitäkö, jotka täällä tämän kansan keskuudessa eläen eivät ymmärrä, joilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tämä kansa kaipaa uskonnolliseksi ja muuksi henkiseksi ravinnoksensa, vai niitäkö, jotka tietävät ja joka päivä näkevät, mitä suurta siunausta herännäisyys jo ulkonaisestikin on saanut aikaan, mutta kuitenkin tahtovat estää sitä jatkamasta työtänsä sentähden, että se heille on kuin aina valvova omatunto, vai niitäkö lopuksi, keitä sitten lienevätkään, jotka luulevat olevansa kutsutut maan henkisiä virtauksia johtamaan heidän kaivamiinsa väyliin, mutta jotka sen sijaan, että auttaisivat sitä sen omille löytämilleen uskon ja autuuden lähteille, koettavat estää sitä niiden luo pääsemästä.—Minä surkuttelen, minä syvästä sydämestäni surkuttelen, että tämmöistä tapahtuu, mutta samalla olen minä kuitenkin iloinen siitä, että tämä vaino on ulottunut tännekin niinkuin muuannekin maahamme, että tämä juttu on nostettu, että typeryys, lyhytnäköisyys, virkavaltaisuus, ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus on täälläkin paljastettu. Koko se suunta, joka nyt on Suomessa vallalla ja joka ilmenee vainona kaikkea heräämistä ja uudistusta vastaan, ei vain kirkollisella, vaan valtiollisellakin alalla, käy kuitenkin varmaa perikatoansa kohti. Ja jos nämä jalot miehet tosiaankin tuomitaan sakkoon kuinka pieneen tahansa, niin on se vain yksi askel tällä perikadon tiellä ja samalla vapautuksen, herätyksen ja uudestasyntymisen tiellä.
Tuomari oli useamman kerran koettanut keskeyttää, mutta Antero ei ollut häntä näkevinään eikä kuulevinaan.