—Mutta tämähän ei ole mikään todistus, vaan puolustuspuhe?
—Olen vannonut sanovani, minkä tiedän toden olevan, ja sen valani päälle on minulla oikeus puhua niin hyvin sen, minkä tiedän, kuin myöskin sen, minkä tunnen toden olevan.
—Oikeuden edessä eivät tunteet tule kysymykseen.
—On valitettavaa, etteivät tule. Mutta minä voinkin lopettaa, koska jo olen sanonut sanottavani.
—Kutsukaa sisään pastorska Handolin, sanoi tuomari.
Antero astui ulos, ja väkijoukko hänen edessään avautui kuin papille kirkossa, joka tungospyhänä täyden kuorin kautta astuu saarnastuolista sakastiin. Asianomaiset oli käsketty ulos siksi aikaa, kun oikeus teki päätöstään. Joku tarttui häntä käteen ja sanoi: »Kiitos.» Se oli Hanna, ja hänen takanaan seisoi Kaarina, silmät hehkuen. Lauri löi häntä olkapäähän.
—Sinä puhuit mainiosti! Näin kyyneleen monessa silmässä. Lautakuntakin näytti tulevan liikutetuksi, ja minä luulen, että sanasi vaikuttivat tuomariinkin.
—Kai sen täytyi tulla sanotuksi, koska se tuli sanotuksi.
Karoliina puristi hänen kättään.
—Kuulitko, kuinka ne sanoivat: »Siinäpä puhui isä-vainajansa poika?»