—Oletko sinä, onneton, maannut lumikinoksissa?—No nyt minä ymmärrän.
—Ymmärrät yskän—niinkö? laski Robert leikkiään.
—Mutta en minä sittenkään tiedä, mikä vuode on parempi, missä olen tyytyväisemmin maannut. Katsos, mamma, siellä sain minä jotain, jota minulla ei koskaan ole ollut—minulla on nyt suuri elämäntehtävä.
Ei sanonut äiti, mutta ajatteli poikaansa katsoessaan:—sinäkin olet oikeastaan samanlainen herännyt kuin nuo toisetkin … sinunkin silmäsi palavat niinkuin heidän.
—Tiedätkö, mamma, mikä minulle tuottaa kaikkein suurinta mielihyvää tällä hetkellä?—Se, ettei minun nyt enää, niinkuin viime kesänä, tarvitse hävetä Lönnrotia, vaikka taas makaankin näillä pehmeillä patjoilla. Hän luuli, minä näin sen viime kesänä, etten minä kestäisi, mutta minä olen näyttänyt, että kestän.
—Mutta olethan sinä, poika parka, aivan sairas.
—Sairas? Minä? Minä näytän sinulle heti, että olen täysin terve.
—Elä nyt nouse, lepää nyt vielä vähän!
—Ei tarvitse, olen jo ihan tarpeeksi levännyt.
Eikä äiti saanut häntä enää pysymään vuoteessa.