—Etkö kuullut? Minä käsken sinut menemään … heti paikalla!
—Minä menen, isä, menen, enkä enää tule, mutta vasta sitten, kun olen sanonut sen, mitä minun pitää sanomani. Minä en tahdo tuomita ketään, sillä tuomio on Herran, mutta minä tahdon sanoa, että te ette tunne Häntä ja että se on kauheata, että te ette tahdo Häntä tunnustaa, vaikka Hän on teidän kuolemattomat sielunne verellänsä ja kuolemallansa lunastanut. Siinä seisotte te, haudan partaalla horjuvat vanhuksetkin, siinä elämänne vasta alkaneet nuorukaiset ja neitoset, seisotte kuin tulivuoren partaalla joka voi puhjeta millä hetkellä tahansa ja nielaista teidät avattuun helvetin kitaansa, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus, se on Hänelle kauhistus. Se on surkeaa, se on surkeaa?—Herätkää tänä päivänä, joka voi olla teidän viimeisenne, kenen tahansa, sillä emmehän tiedä… Heittäkää pois,—minä rukoilen,—syntinne ja kevytmieliset soittonne ja huvinne ja tanssinne…
Hänen edessään seisoi ivallisia, vihastuneen näköisiä, onnettoman ja valittavan näköisiä kasvoja … hän tunsi hämmentyvänsä, ei saavansa esille sitä, mitä tarkoitti… Rovasti oli mennyt pois, jotkut olivat seuranneet häntä, ja professori koetti vetää toisia mukanaan ulos. Ruustinna oli vaipunut tuoliin, Naimi heittäytynyt hänen syliinsä.
—Tulkaa pois kaikki! huusi professori saliin.
—Lopeta jo, Lauri, näethän, että kyllästytät, sanoi Robert ja meni ovelle.
—Näen, minä näen, että ihmiset eivät tahdo nyt enemmän kuin ovat koskaan tahtoneet kuulla synneistänsä puhuttavan.
Robert pyörähti takaisin ja heitti hänen silmilleen:
—Oletko sinä itse sitten synnitön?
Lauri säpsähti.
—Minäkö? Synnitönkö? En, hyvä veli, minä olen suurempi syntinen kuin kukaan. Niin, ja minä tahdonkin sen tunnustaa!