—Mikä on?
—Kaiken tulos.
—Tulosko? Niin, tulos—tulos mistä? mitä sanoitkaan?
Rovasti järjesteli pöytäänsä, puhalteli sikarin poroja maahan, siirsi laseja vapisevin käsin—nähtävästi itsekään tietämättä mitä teki.
—Tulos fennomaniasta ja pietismistä.—
—Siitäkö? sanoi rovasti epäillen. Minusta näyttää kuin olisi tämä tulos jostain muustakin,—siitä, mitä me olemme, me vanhat, laiminlyöneet, ehkäpä rikkoneetkin.
—Me? Minäkö?
—Ehket sinä, mutta kyllä kuitenkin minä.
Professori kohautti olkapäitään.
—Sinä olet tietysti nytkin valmis pyytämään anteeksi, silloin kun pitäisi rangaista. Semmoisella isällä täytyy tietysti olla semmoinen poika. Mutta etkö nyt vihdoin sinäkin ymmärrä…?