—Niin, täytyy mennä,—sanoi Helander vihdoinkin.
—Eikö Maria tule koskaan meillä käymään? koetti Kaarina sanoa niin ystävällisesti kuin suinkin.
—Kaarina on hyvä ja sanoo terveisiä Hannalle, vastasi siihen apulaisen rouva; ja niin pääsivät he eroamaan.
—Näitkö, Naimi, minkä moittivan ja tutkivan katseen Maria loi meidän pukuihimme, kuiskasi Kaarina heidän käännyttyään kotiin päin.—
—Kuinka on Hanna saanut sen armon hänen silmissään, että hän lähettää hänelle terveisiä?
—Tiedätkö, Hanna on muuttunut niin merkilliseksi tänä keväänä, sill'aikaa.
—Tuolta tulee Lauri! huudahti Naimi.
He pysähtyivät siihen kirkon rappujen eteen kertomaan Laurille kohtauksestaan Helanderin kanssa: mitä Helander oli sanonut Naimille ja mitä Naimi hänelle.
—Lauri! Minun tekisi mieleni yht'äkkiä tanssia! On, niinkuin en saisi muuten pudistetuksi jotain päältäni, joka painaa.
—Jos et ole muuta vailla!—ja Lauri tarttui Naimia vyötäisiin.