Jalot helmet, rubiinit loistoiset Måns Hildegardille tuopi… Tämä huokaa vain, ja katsehet Vait' ollen maahan luopi.
Måns Ferla hurjasti raivostuu Ja huutaa neidolle silloin: "Alas katsot nyt… ja on vaiti suu… Vaan vieraalle haastelet illoin!"…
Mut sotilas samassa saliin käy — Hän Ruhon on lähettämä. Ja kun Jarlia itseä siell' ei näy, Niin puhuu Ferlalle tämä:
"Oli turhat vainoinne valkeat, Sotatorvenne turhaan soitti. Sen kestimme. Miehet hurskahat Sanan voimalla meidät nyt voitti.
Olen päällikön käskystä rientänyt. Puhun vielä, vaikk' kansaa on läsnä: Hän Hildegard-neidolle tarjoo nyt Kätens' sovinnon merkiksi tässä."
Ja Hildegard vastaa punastuen Ja äänin vavahtavaisin: "Hän uhrautui edestä vihollisen, Oi, jospa sen palkita saisin?
Saat päällikkös luokse nyt kiiruhtaa. Sano hälle näin, kuten käsken: Vain veljeni minusta määrätä saa, Mut Ruotsiin hän matkusti äsken!"
Måns Ferla nyt vihanvimmoissaan Sanantuojan tyrmähän viskas. Kävi Hildegardia tapaamaan: "Vielä taivutat ylpeän niskas!
Tähän asti, suruas säälien, En sanonut, — nyt sanon sulle: On Birger vankina herrojen. Hänen valtansa siirtyi nyt mulle!
Siis velvollisuudeksi mulle jää Tääll' olla käskijä yksin!" — Se neidon valtasi, valhe tää, Niin katkerin pettymyksin.