On lämmintä ja levollista, ei pilveäkään taivaalla, ei tiedä vielä toimiin ryhtyä, ei tee mieli muuta kuin huudahdella hyvästä mielestä ja iloita omasta onnestaan. Ei varista, ei palele, ei muuta kuin tuntuu hyvälle olla ja elää.
Mutta ilmat yhä lämpenevät, aurinko hyväilee ja hellii, avaa joka aamu sylinsä suuremmaksi, puristaa lujemmin, suutelee tulisemmin ja nostaa hehkua poskille. Linnut käyvät karkeloihinsa, heittävät keskenään kuperkeikkaa puun latvasta pensaan juureen, hyttyset herähtävät hurisemaan, kalat ajelevat toisiaan paisteisilla niittyrannoilla, käki kukkuu kaksitaitteisesti, ja hurina ja kuiskailu täyttää ilman. Hurmautuneena levittää lehti siipensä. Maan mehu tunkee koivuihin, tuomiin ja pihlajoihin, kukkaset imevät sen ahnaasti sisäänsä, harmaa muta muodostaa niissä heleitä värejä, haiseva hetekin jalostuu suokanervan hienoksi lemuksi—ja luonto valmistaa häitä luoduilleen.
Ne eivät tiedä vielä tarkoitustaan, ne eivät ymmärrä, mikä tekee heidät levottomiksi…
Mutta se on heilimo, joka kypsyy, se on kukan jauho, joka valmistuu kotelossaan, se on toinen sukupolvi, joka pyrkii toisen syliin heittäytymään. Ja yhä heleämmäksi käy taivaan sini, yhä vihreämmäksi lehtevän mäen rinne, yhä kirjavammaksi kukkiva niitty, yhä sinertävämmäksi kaukaisuus ja autereisemmaksi taivaan kupukansi. Ja autereen takana paisuskelee vaaleanruskeita pilviä. Ne ovat kiihkoisien ja kuumien näköisiä, niinkuin jättiläisen suuria, puhkeamaisillaan olevia kukkasia. Ne harhailevat satunnaisten tuulahdusten mukana, ne hakevat toisiaan nekin, ne yhtyvät ja suurenevat yhtyessään. Ne eivät saa mitään aikaan, eivät jaksa liikkua, ovat alas putoamaisillaan. Illalla ne haihtuvat, mutta ovat aamulla taas suuremmat kuin eilen, pysyen vaivoin tasapainossa.
Tasapaino rikkoutuu. Ilmat läikähtävät vähän ja alkavat hiljaisena tuulena vuotaa yli reunojensa. Hedelmöivä siemen tupsuttaa jauhojaan yli metsien, peltojen ja niittyjen. Tuoksuen kulkee kukkien henki yli maiden ja järvien. Luonto hurisee kuin hääsali. Ilma on lämmin ja painostava. Käsi puristaa kättä, poski hakee poskea, suu suuta, ja huuli ojentuu huulta tavoittaman.
Ja salama leimahtaa taivaalla. Maan pinta mustenee ja vaalenee kuin herkkävärinen neito. Pilvet syöksyvät sylikkäin, ja niiden hyväilyksistä jyrähtelevät maat ja kajahtelevat kukkulat. Se on hääsoittoa, se on vihkimävirttä, ja rankka sade pudottaa uutimet morsiusvuoteen eteen.
Lyhyt, pilvinen yö rauhoittaa ja viillyttää. Luonto nukkuu hervottomasti, ei liikahda, ei käännähdä, ei hiiskahduksellakaan ilmoita itsestään.
Aamulla käy sitten raitis, tasainen tuuli. Säännöllisesti nuokkuvat puiden latvat, pellon vilja taipuu rauhallisesti, laineet loiskivat hyvässä järjestyksessä, ja luonnon kasvoilla on totinen, kylmähkö ilme. Sen kihlausajat ovat loppuneet, sen ilon hetket ovat ohitse, se on häänsä pitänyt, kuherruskuukautensa viettänyt, ja nyt kantaa se hedelmätään, kehittää siementään ja valmistuu suureen tehtäväänsä, elon korjuuseen. Kevät on loppunut ja kesä alkanut.
SYYSMYRSKY.
Oli toiset tai kolmannet syysmyrskyt, jommoisia tavallisesti syntyy tuontuostakin elo- ja syyskuun vaiheilla, kun yöt pitenevät ja kylmenevät ja ilmat jäähtyvät. Lauhatuulisen kesän jälkeen ilmaantuvat ne yht'äkkiä riipimään lehtiä puista, kaatamaan kuhilaita ja aumoja ja repimään tuohikattoja. Vanhoja puita kaatuu silloin sadoittain suurissa metsissä, joissa räiskää, paukkaa, ulvoo ja humisee. Pienten metsätorppain asukkaat kutsuvat noita myrskyjä »maailmankaatomyrskyiksi», ja metsän sisässä tuntuukin siltä, kuin olisi koko seutu joka hetki valmis keikahtamaan kumolleen. Ja näitä myrskyjä pelätään pahemmin kuin mitään muita. Puhaltelevat ne tuimat tuulet talvellakin ja kenties vieläkin voimakkaammin, mutta syksyllä, kun maa ei vielä ole roudassa ja kun lehvät ottavat vastaan, suistuvat hongat ja koivut juuriltaan helpommin ja taittuvat äkkiarvaamatta metsäpolkuja myöten kulkevan niskaan. Aikamiehiäkin vapisuttaa metsän sisässä, ja lapsia varoitetaan ankarasti pysymään pihasalla.